Hyvää pääsiäistä

Kalsarikännit shampanjalla!

Ei siis millään kuoharilla, vaan ihan oikeella shampanjalla. Sain "Onnea Uuteen Kotiin" lahjaksi. Säästin johonki spesiaalihetkeen, mutta juon sitten näköjään nyt. How pathetic is that.

Kippis siis minun uusi koti.

Minun paha olo.

Minun eksynyt olo.

Minun kauhea ikävä.

Minun yksinäisyys.

Ei ollu oikeen hyvä idea korkata tota pulloa. Teki vaan niin kauheesti mieli. Oli siinä mielessä hyvä päivä, etten ollut itkenyt kertaakaan, kuten kaikkina päivinä viimesen kuukauden aikana, ja niltei jokaisena päivänä koko tänä vuonna. Mutta saahan toki pieni kalsarikänni padot murtumaan ja muurit horjumaan.

Ei oo ollut nyt oikeen hyvä kevät tämä. Kun herää joka ainoa yö siihen ahdistukseen, että sillä toisella asiat ei oo hyvin, mun on pakko auttaa. Ja käy joka kerta sen karhunpainin itsensä ja sydämensä kanssa, että IHAN TURHAA, miksi sille laittais edes sitä tekstiviestiä kertomaan, että se on mun kanssa koko aika, mä haluisin olla sille tukena ja niin pois päin, kunnei se kuitenkaan tavoita sitä. Se ei kuitenkaan halua sitä. Sen se on nyt osoittanut neljän kuukauden aikana, mahdollisuuksien antamatta jättämisestä se ei ole ollut kiinni. Kun en kuitenkaan sitten aio olla siinä loukattavana, sillä tavalla kuin se loukkaa, sekä itteensä että mua. Parempi kun olen pois. Vai onko? Kun se sydän ei millään pystyisi hylkäämään kuitenkaan, sille saa tehdä väkivaltaa, että se pysyy hiljaa. Menee aika pitkään, ennenkuin tohon ahdistukseen ja suruun nukahtaa taas. Menee ihan hetkille ennen kuin kello soittaa töihin taas. Nukun liian pitkään, myöhästyn töistä usein. Kestovitsinä työpaikalla on, miten mulle pitää ostaa herätyskello, miten mulla on unenlahjat, toivoton tapaus. Joskus jopa aika kiukkuinen pomokin. Täytyy skarpata, ei voi jatkua näin, olet kelvoton. Mä hymistelen mukana, yritän sillon tällon sanoa, että jos edes nukkuisin, ni vois niitä herätyskelloja sitten, vaikka mulla niitä on nyttenkin kaksi, on univaikeuksia... Mutta sielussa ei naurata ollenkaan muitten mukana. Mulla on syyllinen olo, kun en pysty olemaan luotettava ja hoitamaan työtäni siinäkin mielessä hyvin, että aamun ensimmäisinä minuutteinakin oisin to count for. Muuten olen, tiiän sen onneks oman pääkoppani hyväksi 100% varmaksi. Ei naurata, kun univelka tekee musta koko aika väsyneen, tekee musta kipeän, fyysisesti kipeän, tekee musta väsymykseen ja lohdutukseen syöppöilevän, ja se näkyy. Yök, ja se taas vaikuttaa tällasen itsetunto-ongelmaisen jaksamiseen ja vireeseen edelleenkin tallovasti. Ei naurata, vaan tekis oikeesti mieli itkeä ihan hulluna. Joku päivä ehkä teenkin niin. No, jutut menee ohi ja päivät menee kovaa töitä tehden, mä kompensoin aamuja ihan hulluna, vaikka sattuu ja vaikka nivelet pettää. En lähde töistä ajoissa, koska tuntuu, että tarvii hyvitellä myöhästymisiä ja toisaalta monesti ahdistaa lähteä ees kotiin, kun tietää, että siellä odottaa se kohtaaminen. Pahan olon kohtaaminen. Tulen kotiin, koirat ulos. Kun koko päivän hullu tekeminen valuu ulos, niin mä olen kuolemanväsynyt, eikä löydy oikein syytä taistella päiväunille nukahtamista vastaan. Kun on kai parempi saada nukuttua edes joskus kun ei ollenkaan. Ne venyy koko ajan pidemmäksi, paritkin tunnit arki-iltana, se ei ainakaan auta unirytmien tasottamisessa... Herätys päikkäreiltä, ja sitten se tulee, viimeistään. Itku. Iso itku. Parkumista, räkimistä, rääkymistä. Sitten se on siltä päivältä ohi. Turtumus. Uni ei tule, silloin kun sen pitäisi aamun aikasta herätystä ajatellen. Kun se vihdoin tulee, niin tunnin-kahden päästä kaikki alkaa alusta taas. Herään hätkähtäen siihen kuristavaan tunteeseen, ettei kaikki ole hyvin...


Vähän nyansseja tohon vielä lisää ihmisistä, jotka haluis olla muhun yhteydessä trimmausten, koirien, ystävyyden, sosiaalisuuden, välittämisen tai minkä tahansa merkeissä, ja minä olen vaan uupunut ja surullinen, enkä halua, tai vaikka haluaisinkin niin en pysty ja jaksa olla niitten kanssa olla yhteyksissä ja sitten on syyllinen olo siitä tai toisaalta kuuluu paskaa kritiikkiä siitä kuin huono ihminen olen sen takia, ettei musta kuulu. Siinä on mun arki.

Joku viikonloppu tossa sitten jo menikin sillä lailla totaalieristäytyen, kuten tein joskus sillon kauan sitten, Ruotsissa, kun masennuin totaalisesti.. Puhelimet pois päältä, eristäytyen, rypien... Mutta se nyt oli vaan yks päivä ja sitten tein pyhän päätöksen että elämä muuttuu nyt. Jos ei muuta ni itsestään ja kodistaan ja elämästään huolehtimisen muodossa, koska niitten pysyessä koossa kuitenkin olo on ees hiukan parempi. Pyhän päätöksen, että sinne ei enää hukuta, upota, vajota. Silleen se alko sillon kauan sitten ja pisti paskaksi ihan koko elämän! Joten plussapuolella mä luettelen, että mä olen pitänyt siistin kodin, mä olen tehnyt siitä koko ajan pikkasen nätimpää ja kivampaa ja viihtysämpää, mä olen tehnyt pihatöitäkin ja istuttanut kukkia, ja niin edelleen. Raha-asiat on kondiksessa ja työt hoidan hyvin. Koirat hoidan hyvin. Kauheen naiivi lista, tiedän, mutta ei mulle oo ollu noitten asioitten hoituminen mitenkään itsestäänselvyys, koirien hoitamista lukuunottamatta. Ne on aina hoidettu. Joten, ei oo mitn syytä kadottaa luottoa itteensä. Vai mitä.

Joten tässä valossa oli oikein yllättävä päivä tämä, kun en itkeny kertaakaan, ennenkuin poksautin ton pullon. Siksi ei kai oikein hyvä ajatus sen korkkaaminen, itkeminen on hirveän väsyttävää ja rumentavaa silmille. Ois voinu vaan mennä nukkumaan.

Tekstiviesti Ystävältä ei oikein oloja helpottanut, se sai oikein hullun kyyneltulvan aikaseksi. Se oli taas olemassa, se antoi muurahaistorjuntavinkkejä. Mulla on asunnossa niistä ongelma. Facebookin päivitykset on kai vahingossa julkisia nykyään, kun yhden sellasen ihan tarkotuksella tein, mutta mitä siitä, ei siellä mitn salaisuuksia ees ole. Sieltä siis bongasi mun murkkudilemman. Kuin voi niin inho ollakaan itteensä kohtaan, että kohtelee hyvää ihmistä niin huonosti kuin minä sitä, koska taas toisen ihmisen ei oo hyvä olla sen asian kanssa, että me ollaan ylipäätään tekemisissä. Että ketä ihmistä kohtaan mä sitten valitsen tehdä oikein/väärin jotta tekisin vähiten oikein/väärin itteeni kohtaan. Jes. You tell me.

Lopuksi KIPPIS sille, että kyllä mä tästäkin selviän. Vaikka ei tahdo mistään löytyä voimia koota itteensä taas kerran, ni silti, selviän. Kippis ja öiöi.