Omituinen viikendi

Perjantaina lastenvahtina. Siinä ei ollut mitn omituista, se meni hyvin, vaikka olinkin kauheen poikki viikon jäljiltä. Mä oon nykyään kauheen poikki kauheen usein ja se on ihan perseestä, mutta ei siitä nyt sen enempää. Plussapuolelle se, että mä oon oppinut hallitsemaan hermoni niin ihmisten kuin eläinten kanssa silloinkin kun oon kovin poikki. Siellä ikuisen huonon omatunnon puolella tulee aina olemaan ne turhat raivokohtaukset ihan viattomia, kuten mun koiria kohtaan. Varsinkin sitä yhtä. :( Onneks ei oo niin enää.

Lauantai oli sitte se ihan kumma. Odotusta yhteydenotosta. Odotusta, johon liittyi niin paljon toivoa. Että jos se tulee, niin asiat lähtee korjaantumaan. Mä saisin mun tärkeän takaisin mun elämään. Uskoa siihen, että jos se tulee, niin ei se sitte mulle voi tehdä niin paskasti... Pelkoa takaraivossa, että voihan se. Ja mitä sitten jos se tekee. Mitä mä sitten teen. Ja taas toivoa, että kyllä se yhteydenotto tarkottaa sitä, että asiat voi mennä hyvin taas.

Sellasta aika ahdistavaa odotusta.

No se tuli se yhteydenotto. Mä lähdin käväsemään edestakasin parin tunnin reissun päässä. Yhteensä reissu kesti viis ja puolituntia. Menin noissa sekavissa tunnelmissa, koska en mitään muuta halunnut. Palasin puukko rinnassa. Se teki just niin paskasti kuin aattelin pahimmassa pelossani, että se vois. Ihme kyllä mä olin ihan umpirauhallinen kun lähdin takasin. Ei itkua, ei kyyneleitä, ei kiukustumista, ei sitä suurta kaiken nielevää epätoivoa, ei ahdistusta, joka saa kädet tärisemään ja päähän olon kuin se räjähtäis. Eihän mulla ollut muuta vaihtoehtoa tossa tilanteessa kuin lähteä menemään. Jos toinen on munaton ja pelkuri ja sekaisin, niin ei se tarkoita sitä, että sen pitäis antaa kävellä yli. Vaikka se olis tärkein ihminen maailmassa. Päinvastoin jopa. Mä siis vain ajelin kotiin ja menin nukkumaan.

Sillä ajomatkalla mun seuraksi tuli kyllä omituiselta taholta puhelinsoitto. Mies, josta en oo kuullu yli puoleen vuoteen mitn, soitti. Sellanen mies, johon viime talvena/keväällä vähäsen tai aika paljonkin ihastuin, joka puheissaan sanoi ihastuneensa muhunkin ja meni pariin otteeseen puihin, ja vaikeni sitten lopullisesti. Ja ihan puskista, soitti juurikin nyt, tuona ajomatkana. Virsi oli samanlaista kuin se oli ennenkin; sillä oli suhteessaan vaikeaa, kun se ei halua sitoutua ja se toinen rakentaa yhteistä tulevaisuutta turbovauhdilla, ja sitä kauheesti ahdistaa, ja surettaa se kun sen täytyy loukata sitä toista kertomalla sille, ettei se ole siinä jutussa enää ollenkaan samalla lailla mukana, ja että miksi se on niin sekaisin yhä edelleenkin eronsa lapsensa äidistä jälkeen ja että se oli istunut soffalle yks ilta ja se oli ruvennu miettimään sitä, kun käytiin Nuuksiossa ja missä kaikissa Espoon biitseillä hengailemassa yks kaunis helteinen lopputoukukuun sunnuntai ja muutenkin miten mä olen niin ihana, ja ärsyttävä samalla, kun olen sen pään sisällä ts. luen sitä kuin avointa kirjaa ja miten mun koirakin osas vasemman ja oikean kun ne kävi parilla lenkillä keskenään. Ja että tuli taas kerran mieleen, että olisiko sen pitänyt kattoa mun kanssa juttua sittenkin pidemmälle, kun se joka kerta hämmästyy miten mä voin olla jotenkin niin sellainen.

Niin. Sen kanssa on huippukivaa jutella, koska se juttelee, ja me nauretaan, ja me ollaan samalla aaltopituudella ja se tajuaa vähäsen silleen elämästä, silleen mitä mä arvostan ja tarvitsen. Noi samat ylisanat oon kuullut sen suusta monta kertaa jo, ilman että niistä on tullut sen kummempaa, ja yhteinen nimittäjä näihin ylistyssoittoihin on kalsarikännit. Sillä siis. Joten ei kai tästä sen kummempaa. Mä olen pienen suruni siitä, ettei siitä tullu mitään jo surrut. Sen puhelu tuli jotenkin jännään väliin ja vei pois ajatuksia siitä puukosta mun sydämessä. Hyvä asia se kait. Keskiviikkona ehkä nähdään pikasesti, kun se tulee mun hoodeille kuitenkin työjuttujen takia. Tai sitten ei. On näitä ennenkin "sovittu" ilman, että niistä sitten kuitenkaan tulikaan mitään. Nyt se ei enää haittaa mua.

Joo. Menin siis itkemättä nukkumaan, mutta heräsin siihen sitten sunnuntaina, että itken vollaamalla. Kyllähän se puukko sattuu sittenkin. Paljonkin. Oman itsensä arvostaminen niin, ettei kukaan muukaan sitä tallo, se on muuten kauhean vaikeaa! Varsinkin jos on tottunut saamaan hyväksyntää myötäilemällä ja mielistelemällä ja vaikenemalla, kun ne toimintamallit on syvälle juurtunut. Mutta se on se ainoa tie, että voi koskaan ketään muutakaan rakastaa ja saada rakkautta takaisin.

Sunnuntaissa ei sit niin kauheesti kerrottavaa. Miettinyt asioita taas liikaa, ollut surullinen ja välillä ihan ollut vaan, pää tyhjänä. Ja jos luulee, ettei puukkoa rinnassa pahempaa voi olla, niin kyllä se vielä enempi vihlasee, kun sitä siellä vielä kääntää. Tekstiviestin muodossa kääntää. Mä taputan itteeni selkään, etten lähtenyt siihen mukaan. Vaikka oikeesti se johtui siitä, että ei ois ollut edes voimia vastata niin kauheaan viestiin. Ei ainakaan tänään.

Mulla on vähän ongelmaa sen kanssa, että ihmiset tuntuu näkevän mut ihan erilaisena kuin mitä itse ajattelen ja tunnen. Saattaa olla vika minussa, en kiellä. Enhän mä puhu kenellekkään tällasestakaan viikendistä, joka taas kovin suuren osan musta täyttää kaikella ja siks tietenkinn musta ajatellaan, että mulla on kaikki hyvin ja iloisesti vaikka oikeesti on se puukko siellä rinnassa. En puhu koska en halua, mutta sekin on toisaalta kamalaa olla ihan yksin kantamassa kovin pahaa oloa. Siksi ainakin tää purkaus tänne.

Hyvää yötä.