Hajatuksia

Kello on about yhdeksän lauantaiaamuna. Istun lentokoneessa eka Tukholmaan, sitten Lontooseen. Melkolailla vastaheränneenä, silmät vielä ihan uniset. Näin unisena vielä vaikka jo lentokoneessa, koska lento lähtee tästä ihan melkein mun takapihalta. Ei mun tästä pitäny lentää, mutta off the record, täähän on äärettömän mukavaa muuten lähteä tästä! Ehkä otan tavaksi.

Niin siis mun piti olla Englannissa jo eilen illalla. Lentää tosi halvalla Pirkkalasta ja niin edespäin. Liian kiree aikataulu ja ne liialliset ajatukset omasta pystymisestäni teki sen, että ajelin juu sinne Pirkkalaan, liian liukkaita teitä vain kuullakseni, että ei pääse enää koneeseen. Koska olin 10 minuuttia myöhässä Gates close -ajasta. Voin olla erimieltä siitä ettenkö olisi siihen koneeseen ihan hyvin päässyt, aikaa oli kuitenki yli puolituntia koneen nousuun, Pirkkalan kenttä on postimerkin kokoinen, ei ollut ruumaan meneviä tavaroita, ja niin edelleen. Mutta virkailija sanoi, että ei käy, ni eihän siinä auta käydä riehumaan, vaikka kuin vituttais. Hyppy autoon siis, sama liukas, raskas ja nyt vielä sakeasumuinen ajomatka takaisin kotiin, pikaruokahetki välissä, koska olin kuolla nälkään. Kiireen takia ei ollu tietty aikaa syödäkkään. Kotiin ja syöksy nettiin, uusi lento asap, mun on pakko olla siellä kuitenkin sunnuntaina viimeistään! Varaus, maksaminen (kyllä, kirpaisi), ilmoitus mua odottaville uudet saapumisajat ja nukkumaan. Hetkeen ei oo ollut niin onnellista oloa kuin nukahtaa omaan sänkyyn.

Joten istun siis tässä (nyt Tukholmassa) ja matkustan siis tällä lailla sittenkin. Paluulento tulee tietty sinne pirun Pirkkalaan ja se paluukuvio on nyt vähän levällään ja hankala, kun se auto seisoo Turun lentokentällä. Mutta. Kaikki järjestyy. Jotenkin sitä on oppinut elämään itsensä kanssa, näitä tällaisia on tapahtunut sen verran. Mitä sitä sitten sen enempää surkuttelemaan. Siitä huolimatta, kuinka kaipaankaan tohon rinnalle jonkun jakamaan. Joko se ottais lastia mun hartioilta, ja sais aikataulut realistisiksi ja onnistumaan tai sitten ees, kiroilis mun kanssa kun meni pieleen, söis sen hamppariaterian keskellä yötä ettei ihan näännytä ja niin poispäin. Tää on ihan kiva elämä, oikeesti on. Ikävä vain.

Ja näitä muita aamupöpperöajatuksia. Ajankohtaisista aiheista presidenttiehdokkaista. Töissä yms on noussut keskustelunaiheeks Niinistön sanoma puolisonsa merkityksestä tukena kampanjoinnissa. "Onhan se tärkeää, kun on joku kotona, joka silittää paidat, laittaa ruokaa ja ennen kaikkea hellii". Kauhee negatiivinen kohina tosta. Sovinnistista ajajattelua ja mitä kaikkea. Mutta mitvit? Mitä pahaa tai väärää tossa edes on? Noin yleisellä tasolla, jos toisella osapuolella on meneillään tuollainen rypistys ja voimienkoitos, ni pitäiskö sen puolison kitistä, ettet sä koskaan tee kotitöitä ja silitä itte paitas jossain välissä ja niin edelleen, mut voin mä osoittaa tukeni sitte hillumalla kaikenlaisilla kekkereillä puhumassa sun puolestas. Bullshit. Mä ainakin yhä edelleen elätän toivoa siitä parisuhteesta jossa mä SAAN silittää niitä paitoja jne ilman että mä tai se tai kukaan muu ajattelee sen olevan jotenki ihme juttu. Ja päinvastoin. Tää ei ollut mitenkään kannanotto että ketä meinaan äänestää tai en äänestää, yleisesti vain ajatusmaailmasta.

Jäi purkat kotiin. Voi mun korva- ja päänonteloparat.

Mulla alkaa olla mitta täynnä mun puhelinta. Koska nyt eniten siihen tuntuu soittavan sellaiset, jotka haluavat musta jotain. Ja mä en nyt kertakaikkiaan repeä. Soittaa 15 kertaa perjantai-iltana jonkun koiran trimmauksen takia, se on jo fanaattista. Kun oli puhe, että minä palaan kun tiedän milloin voin trimmata. Tekis mieli viskata vesilintua koko koirapillillä (=kännykkä) ja hankkia lankap
uhelin. Jos sitäkään.

Mulla on nyt suurempana ongelmana se, että mulle tärkeät ihmiset monet varmasti ajattelee, ettei ne ole mulle tärkeitä, kun voimat on mennyt siitä puukosta huolimatta selviytymiseen ja suoriutumiseen. Kun tekemisen pakko helppaa on ollut tarve käpertyä omaan hiljaisuuteen. Onneksi tai epäonneksi musta on tullut niin kokenut tässä, että ei tää oo enää yhtään niin kamalaa. Tai onkohan tää nytten sitten kuitenkin jopa tavallaan kamalampaa, kun ei voi samalla ahdistua siitä, että koko muukin elämä on ihan päin helvettiä ja tuudittautua siihen, että on parempi olla sitten kun ne järjestän? Auts. Paha rasti edes ajatella.

Nyt Bon Voyage. Rakko kantapäässä, voe prkl.