Kello on about yhdeksän lauantaiaamuna. Istun lentokoneessa eka Tukholmaan, sitten Lontooseen. Melkolailla vastaheränneenä, silmät vielä ihan uniset. Näin unisena vielä vaikka jo lentokoneessa, koska lento lähtee tästä ihan melkein mun takapihalta. Ei mun tästä pitäny lentää, mutta off the record, täähän on äärettömän mukavaa muuten lähteä tästä! Ehkä otan tavaksi.
Niin siis mun piti olla Englannissa jo eilen illalla. Lentää tosi halvalla Pirkkalasta ja niin edespäin. Liian kiree aikataulu ja ne liialliset ajatukset omasta pystymisestäni teki sen, että ajelin juu sinne Pirkkalaan, liian liukkaita teitä vain kuullakseni, että ei pääse enää koneeseen. Koska olin 10 minuuttia myöhässä Gates close -ajasta. Voin olla erimieltä siitä ettenkö olisi siihen koneeseen ihan hyvin päässyt, aikaa oli kuitenki yli puolituntia koneen nousuun, Pirkkalan kenttä on postimerkin kokoinen, ei ollut ruumaan meneviä tavaroita, ja niin edelleen. Mutta virkailija sanoi, että ei käy, ni eihän siinä auta käydä riehumaan, vaikka kuin vituttais. Hyppy autoon siis, sama liukas, raskas ja nyt vielä sakeasumuinen ajomatka takaisin kotiin, pikaruokahetki välissä, koska olin kuolla nälkään. Kiireen takia ei ollu tietty aikaa syödäkkään. Kotiin ja syöksy nettiin, uusi lento asap, mun on pakko olla siellä kuitenkin sunnuntaina viimeistään! Varaus, maksaminen (kyllä, kirpaisi), ilmoitus mua odottaville uudet saapumisajat ja nukkumaan. Hetkeen ei oo ollut niin onnellista oloa kuin nukahtaa omaan sänkyyn.
Joten istun siis tässä (nyt Tukholmassa) ja matkustan siis tällä lailla sittenkin. Paluulento tulee tietty sinne pirun Pirkkalaan ja se paluukuvio on nyt vähän levällään ja hankala, kun se auto seisoo Turun lentokentällä. Mutta. Kaikki järjestyy. Jotenkin sitä on oppinut elämään itsensä kanssa, näitä tällaisia on tapahtunut sen verran. Mitä sitä sitten sen enempää surkuttelemaan. Siitä huolimatta, kuinka kaipaankaan tohon rinnalle jonkun jakamaan. Joko se ottais lastia mun hartioilta, ja sais aikataulut realistisiksi ja onnistumaan tai sitten ees, kiroilis mun kanssa kun meni pieleen, söis sen hamppariaterian keskellä yötä ettei ihan näännytä ja niin poispäin. Tää on ihan kiva elämä, oikeesti on. Ikävä vain.
Ja näitä muita aamupöpperöajatuksia. Ajankohtaisista aiheista presidenttiehdokkaista. Töissä yms on noussut keskustelunaiheeks Niinistön sanoma puolisonsa merkityksestä tukena kampanjoinnissa. "Onhan se tärkeää, kun on joku kotona, joka silittää paidat, laittaa ruokaa ja ennen kaikkea hellii". Kauhee negatiivinen kohina tosta. Sovinnistista ajajattelua ja mitä kaikkea. Mutta mitvit? Mitä pahaa tai väärää tossa edes on? Noin yleisellä tasolla, jos toisella osapuolella on meneillään tuollainen rypistys ja voimienkoitos, ni pitäiskö sen puolison kitistä, ettet sä koskaan tee kotitöitä ja silitä itte paitas jossain välissä ja niin edelleen, mut voin mä osoittaa tukeni sitte hillumalla kaikenlaisilla kekkereillä puhumassa sun puolestas. Bullshit. Mä ainakin yhä edelleen elätän toivoa siitä parisuhteesta jossa mä SAAN silittää niitä paitoja jne ilman että mä tai se tai kukaan muu ajattelee sen olevan jotenki ihme juttu. Ja päinvastoin. Tää ei ollut mitenkään kannanotto että ketä meinaan äänestää tai en äänestää, yleisesti vain ajatusmaailmasta.
Jäi purkat kotiin. Voi mun korva- ja päänonteloparat.
Mulla alkaa olla mitta täynnä mun puhelinta. Koska nyt eniten siihen tuntuu soittavan sellaiset, jotka haluavat musta jotain. Ja mä en nyt kertakaikkiaan repeä. Soittaa 15 kertaa perjantai-iltana jonkun koiran trimmauksen takia, se on jo fanaattista. Kun oli puhe, että minä palaan kun tiedän milloin voin trimmata. Tekis mieli viskata vesilintua koko koirapillillä (=kännykkä) ja hankkia lankap
uhelin. Jos sitäkään.
Mulla on nyt suurempana ongelmana se, että mulle tärkeät ihmiset monet varmasti ajattelee, ettei ne ole mulle tärkeitä, kun voimat on mennyt siitä puukosta huolimatta selviytymiseen ja suoriutumiseen. Kun tekemisen pakko helppaa on ollut tarve käpertyä omaan hiljaisuuteen. Onneksi tai epäonneksi musta on tullut niin kokenut tässä, että ei tää oo enää yhtään niin kamalaa. Tai onkohan tää nytten sitten kuitenkin jopa tavallaan kamalampaa, kun ei voi samalla ahdistua siitä, että koko muukin elämä on ihan päin helvettiä ja tuudittautua siihen, että on parempi olla sitten kun ne järjestän? Auts. Paha rasti edes ajatella.
Nyt Bon Voyage. Rakko kantapäässä, voe prkl.
lauantai 28. tammikuuta 2012
perjantai 27. tammikuuta 2012
Punatiilisen kerrostalon alakulmakämppä
Töitten jälkeen hyydyin päikkäreille. Ei hyvä sinänsä, kun unet on ollut hukassa jo kohta pari kuukautta, mutta ei siitä nyt enempää. Näin unta, joka nyt kalvaa sisuksissa hiukan, ja on jotenkin paska fiilis. Näin unen vallalla olevan suruolon takia, vai on surullisempi olo unen takia. Who knows.
Oudon unesta, ja siitä toisesta, jonka näin nyt jota kuinkin kolme vuotta sitten, tekee se, että unen tapahtumapaikkana oli tismalleen sama asunto. Ja sama henkilö tiettykin siinä kämpässä asumassa, mutta sen henkilön esiintymisen unissani tajuankin. Tota asuntoa en.
Kolme vuotta sitten, kun mulla ei ollut mattoa jalkojen alla ollenkaan, kun just se unen henkilö oli mulle aivan käsittämättömällä tavalla dumpannut mut elämästään, näin unen, jossa menin sinne kyseessä olevaan asuntoon käymään. En muista miksi, voi olla ettei se unilogiikkansa takia koskaan edes ollut mikään tärkeä juttu. Mutta se oli selvää, että unen henkilö, joka siis on hyvin merkityksellinen henkilö ollut ihan eletyssä elämässäkin, oli muuttanut vasta sinne, aloittanut sen uuden elämän, jonka takia mut dumpattiin (ja josta nyt yhä edelleen maksetaan ihan helvetin kovaa hintaa. Niinkuin tiesinkin, että tavalla tai toisella tulisi käymään. Mutta ei siitäkään sen enempää.) Sellasta unen asuntoa ei vaan koskaan ole ollut olemassakaan. Se on jotenkin niin elävästi mun mieleen piirtynyt, se unen asunto. Matalan kerrostalon, punaisesta tiilestä rakennetun, alakulmassa sijaitseva asunto, iso pihakin, käynti suoraan siihen asuntoon niin ettei tarvinnut kulkea rapun kautta ja niin edelleen. Pensasaitaa ja nurmikkoa, asfalttipiha edessä. Ja niin edelleen. Loppu mitä tossa kolme vuotta sitten nähdyssä unessa tapahtui, ei ole niin merkityksellistä. Kamala uni se oli.
Tänään näin taas unta tuosta täsmälleen samasta asunnosta. Sama henkilö asui siinä, olin menossa sinne, mutta unessa kävi niin, etten loppuviimeksi löytänyt koko asuntoa. Erehdyin samanlaisista kulmahuoneistoista, koputtelin niitten ovia ja koko uni oli vain sitä; yritin löytää juuri sen asunnon, jota en koskaan löytänyt.
Jotenkin vähän hämää, että miksi juuri tuo asunto, joka ei ole koskaan ollut olemassa mun elämässä, kenelläkään muullakaan tuntemallani henkilöllä. Ja miksi tuo kyseessä oleva henkilö asuu unissani tuossa asunnossa aina kun on tämä tilanne, mikä on.
Aivot on kauhean merkillinen juttu. Alitajunta työstää isoa pettymystä ja sitä, kun ei taas ymmärrä ja loukatuksi ja hylätyksi tulemista ja kaikkea sitä, josta ei enempää. Kunnei pysty eikä halua. Olisi vaan jotenkin helpottavaa tajuta, että minkä asian mun mieli vääntää edustamaan just tota kämppää.
Oudon unesta, ja siitä toisesta, jonka näin nyt jota kuinkin kolme vuotta sitten, tekee se, että unen tapahtumapaikkana oli tismalleen sama asunto. Ja sama henkilö tiettykin siinä kämpässä asumassa, mutta sen henkilön esiintymisen unissani tajuankin. Tota asuntoa en.
Kolme vuotta sitten, kun mulla ei ollut mattoa jalkojen alla ollenkaan, kun just se unen henkilö oli mulle aivan käsittämättömällä tavalla dumpannut mut elämästään, näin unen, jossa menin sinne kyseessä olevaan asuntoon käymään. En muista miksi, voi olla ettei se unilogiikkansa takia koskaan edes ollut mikään tärkeä juttu. Mutta se oli selvää, että unen henkilö, joka siis on hyvin merkityksellinen henkilö ollut ihan eletyssä elämässäkin, oli muuttanut vasta sinne, aloittanut sen uuden elämän, jonka takia mut dumpattiin (ja josta nyt yhä edelleen maksetaan ihan helvetin kovaa hintaa. Niinkuin tiesinkin, että tavalla tai toisella tulisi käymään. Mutta ei siitäkään sen enempää.) Sellasta unen asuntoa ei vaan koskaan ole ollut olemassakaan. Se on jotenkin niin elävästi mun mieleen piirtynyt, se unen asunto. Matalan kerrostalon, punaisesta tiilestä rakennetun, alakulmassa sijaitseva asunto, iso pihakin, käynti suoraan siihen asuntoon niin ettei tarvinnut kulkea rapun kautta ja niin edelleen. Pensasaitaa ja nurmikkoa, asfalttipiha edessä. Ja niin edelleen. Loppu mitä tossa kolme vuotta sitten nähdyssä unessa tapahtui, ei ole niin merkityksellistä. Kamala uni se oli.
Tänään näin taas unta tuosta täsmälleen samasta asunnosta. Sama henkilö asui siinä, olin menossa sinne, mutta unessa kävi niin, etten loppuviimeksi löytänyt koko asuntoa. Erehdyin samanlaisista kulmahuoneistoista, koputtelin niitten ovia ja koko uni oli vain sitä; yritin löytää juuri sen asunnon, jota en koskaan löytänyt.
Jotenkin vähän hämää, että miksi juuri tuo asunto, joka ei ole koskaan ollut olemassa mun elämässä, kenelläkään muullakaan tuntemallani henkilöllä. Ja miksi tuo kyseessä oleva henkilö asuu unissani tuossa asunnossa aina kun on tämä tilanne, mikä on.
Aivot on kauhean merkillinen juttu. Alitajunta työstää isoa pettymystä ja sitä, kun ei taas ymmärrä ja loukatuksi ja hylätyksi tulemista ja kaikkea sitä, josta ei enempää. Kunnei pysty eikä halua. Olisi vaan jotenkin helpottavaa tajuta, että minkä asian mun mieli vääntää edustamaan just tota kämppää.
maanantai 23. tammikuuta 2012
Omituinen viikendi
Perjantaina lastenvahtina. Siinä ei ollut mitn omituista, se meni hyvin, vaikka olinkin kauheen poikki viikon jäljiltä. Mä oon nykyään kauheen poikki kauheen usein ja se on ihan perseestä, mutta ei siitä nyt sen enempää. Plussapuolelle se, että mä oon oppinut hallitsemaan hermoni niin ihmisten kuin eläinten kanssa silloinkin kun oon kovin poikki. Siellä ikuisen huonon omatunnon puolella tulee aina olemaan ne turhat raivokohtaukset ihan viattomia, kuten mun koiria kohtaan. Varsinkin sitä yhtä. :( Onneks ei oo niin enää.
Lauantai oli sitte se ihan kumma. Odotusta yhteydenotosta. Odotusta, johon liittyi niin paljon toivoa. Että jos se tulee, niin asiat lähtee korjaantumaan. Mä saisin mun tärkeän takaisin mun elämään. Uskoa siihen, että jos se tulee, niin ei se sitte mulle voi tehdä niin paskasti... Pelkoa takaraivossa, että voihan se. Ja mitä sitten jos se tekee. Mitä mä sitten teen. Ja taas toivoa, että kyllä se yhteydenotto tarkottaa sitä, että asiat voi mennä hyvin taas.
Sellasta aika ahdistavaa odotusta.
No se tuli se yhteydenotto. Mä lähdin käväsemään edestakasin parin tunnin reissun päässä. Yhteensä reissu kesti viis ja puolituntia. Menin noissa sekavissa tunnelmissa, koska en mitään muuta halunnut. Palasin puukko rinnassa. Se teki just niin paskasti kuin aattelin pahimmassa pelossani, että se vois. Ihme kyllä mä olin ihan umpirauhallinen kun lähdin takasin. Ei itkua, ei kyyneleitä, ei kiukustumista, ei sitä suurta kaiken nielevää epätoivoa, ei ahdistusta, joka saa kädet tärisemään ja päähän olon kuin se räjähtäis. Eihän mulla ollut muuta vaihtoehtoa tossa tilanteessa kuin lähteä menemään. Jos toinen on munaton ja pelkuri ja sekaisin, niin ei se tarkoita sitä, että sen pitäis antaa kävellä yli. Vaikka se olis tärkein ihminen maailmassa. Päinvastoin jopa. Mä siis vain ajelin kotiin ja menin nukkumaan.
Sillä ajomatkalla mun seuraksi tuli kyllä omituiselta taholta puhelinsoitto. Mies, josta en oo kuullu yli puoleen vuoteen mitn, soitti. Sellanen mies, johon viime talvena/keväällä vähäsen tai aika paljonkin ihastuin, joka puheissaan sanoi ihastuneensa muhunkin ja meni pariin otteeseen puihin, ja vaikeni sitten lopullisesti. Ja ihan puskista, soitti juurikin nyt, tuona ajomatkana. Virsi oli samanlaista kuin se oli ennenkin; sillä oli suhteessaan vaikeaa, kun se ei halua sitoutua ja se toinen rakentaa yhteistä tulevaisuutta turbovauhdilla, ja sitä kauheesti ahdistaa, ja surettaa se kun sen täytyy loukata sitä toista kertomalla sille, ettei se ole siinä jutussa enää ollenkaan samalla lailla mukana, ja että miksi se on niin sekaisin yhä edelleenkin eronsa lapsensa äidistä jälkeen ja että se oli istunut soffalle yks ilta ja se oli ruvennu miettimään sitä, kun käytiin Nuuksiossa ja missä kaikissa Espoon biitseillä hengailemassa yks kaunis helteinen lopputoukukuun sunnuntai ja muutenkin miten mä olen niin ihana, ja ärsyttävä samalla, kun olen sen pään sisällä ts. luen sitä kuin avointa kirjaa ja miten mun koirakin osas vasemman ja oikean kun ne kävi parilla lenkillä keskenään. Ja että tuli taas kerran mieleen, että olisiko sen pitänyt kattoa mun kanssa juttua sittenkin pidemmälle, kun se joka kerta hämmästyy miten mä voin olla jotenkin niin sellainen.
Niin. Sen kanssa on huippukivaa jutella, koska se juttelee, ja me nauretaan, ja me ollaan samalla aaltopituudella ja se tajuaa vähäsen silleen elämästä, silleen mitä mä arvostan ja tarvitsen. Noi samat ylisanat oon kuullut sen suusta monta kertaa jo, ilman että niistä on tullut sen kummempaa, ja yhteinen nimittäjä näihin ylistyssoittoihin on kalsarikännit. Sillä siis. Joten ei kai tästä sen kummempaa. Mä olen pienen suruni siitä, ettei siitä tullu mitään jo surrut. Sen puhelu tuli jotenkin jännään väliin ja vei pois ajatuksia siitä puukosta mun sydämessä. Hyvä asia se kait. Keskiviikkona ehkä nähdään pikasesti, kun se tulee mun hoodeille kuitenkin työjuttujen takia. Tai sitten ei. On näitä ennenkin "sovittu" ilman, että niistä sitten kuitenkaan tulikaan mitään. Nyt se ei enää haittaa mua.
Joo. Menin siis itkemättä nukkumaan, mutta heräsin siihen sitten sunnuntaina, että itken vollaamalla. Kyllähän se puukko sattuu sittenkin. Paljonkin. Oman itsensä arvostaminen niin, ettei kukaan muukaan sitä tallo, se on muuten kauhean vaikeaa! Varsinkin jos on tottunut saamaan hyväksyntää myötäilemällä ja mielistelemällä ja vaikenemalla, kun ne toimintamallit on syvälle juurtunut. Mutta se on se ainoa tie, että voi koskaan ketään muutakaan rakastaa ja saada rakkautta takaisin.
Sunnuntaissa ei sit niin kauheesti kerrottavaa. Miettinyt asioita taas liikaa, ollut surullinen ja välillä ihan ollut vaan, pää tyhjänä. Ja jos luulee, ettei puukkoa rinnassa pahempaa voi olla, niin kyllä se vielä enempi vihlasee, kun sitä siellä vielä kääntää. Tekstiviestin muodossa kääntää. Mä taputan itteeni selkään, etten lähtenyt siihen mukaan. Vaikka oikeesti se johtui siitä, että ei ois ollut edes voimia vastata niin kauheaan viestiin. Ei ainakaan tänään.
Mulla on vähän ongelmaa sen kanssa, että ihmiset tuntuu näkevän mut ihan erilaisena kuin mitä itse ajattelen ja tunnen. Saattaa olla vika minussa, en kiellä. Enhän mä puhu kenellekkään tällasestakaan viikendistä, joka taas kovin suuren osan musta täyttää kaikella ja siks tietenkinn musta ajatellaan, että mulla on kaikki hyvin ja iloisesti vaikka oikeesti on se puukko siellä rinnassa. En puhu koska en halua, mutta sekin on toisaalta kamalaa olla ihan yksin kantamassa kovin pahaa oloa. Siksi ainakin tää purkaus tänne.
Hyvää yötä.
Lauantai oli sitte se ihan kumma. Odotusta yhteydenotosta. Odotusta, johon liittyi niin paljon toivoa. Että jos se tulee, niin asiat lähtee korjaantumaan. Mä saisin mun tärkeän takaisin mun elämään. Uskoa siihen, että jos se tulee, niin ei se sitte mulle voi tehdä niin paskasti... Pelkoa takaraivossa, että voihan se. Ja mitä sitten jos se tekee. Mitä mä sitten teen. Ja taas toivoa, että kyllä se yhteydenotto tarkottaa sitä, että asiat voi mennä hyvin taas.
Sellasta aika ahdistavaa odotusta.
No se tuli se yhteydenotto. Mä lähdin käväsemään edestakasin parin tunnin reissun päässä. Yhteensä reissu kesti viis ja puolituntia. Menin noissa sekavissa tunnelmissa, koska en mitään muuta halunnut. Palasin puukko rinnassa. Se teki just niin paskasti kuin aattelin pahimmassa pelossani, että se vois. Ihme kyllä mä olin ihan umpirauhallinen kun lähdin takasin. Ei itkua, ei kyyneleitä, ei kiukustumista, ei sitä suurta kaiken nielevää epätoivoa, ei ahdistusta, joka saa kädet tärisemään ja päähän olon kuin se räjähtäis. Eihän mulla ollut muuta vaihtoehtoa tossa tilanteessa kuin lähteä menemään. Jos toinen on munaton ja pelkuri ja sekaisin, niin ei se tarkoita sitä, että sen pitäis antaa kävellä yli. Vaikka se olis tärkein ihminen maailmassa. Päinvastoin jopa. Mä siis vain ajelin kotiin ja menin nukkumaan.
Sillä ajomatkalla mun seuraksi tuli kyllä omituiselta taholta puhelinsoitto. Mies, josta en oo kuullu yli puoleen vuoteen mitn, soitti. Sellanen mies, johon viime talvena/keväällä vähäsen tai aika paljonkin ihastuin, joka puheissaan sanoi ihastuneensa muhunkin ja meni pariin otteeseen puihin, ja vaikeni sitten lopullisesti. Ja ihan puskista, soitti juurikin nyt, tuona ajomatkana. Virsi oli samanlaista kuin se oli ennenkin; sillä oli suhteessaan vaikeaa, kun se ei halua sitoutua ja se toinen rakentaa yhteistä tulevaisuutta turbovauhdilla, ja sitä kauheesti ahdistaa, ja surettaa se kun sen täytyy loukata sitä toista kertomalla sille, ettei se ole siinä jutussa enää ollenkaan samalla lailla mukana, ja että miksi se on niin sekaisin yhä edelleenkin eronsa lapsensa äidistä jälkeen ja että se oli istunut soffalle yks ilta ja se oli ruvennu miettimään sitä, kun käytiin Nuuksiossa ja missä kaikissa Espoon biitseillä hengailemassa yks kaunis helteinen lopputoukukuun sunnuntai ja muutenkin miten mä olen niin ihana, ja ärsyttävä samalla, kun olen sen pään sisällä ts. luen sitä kuin avointa kirjaa ja miten mun koirakin osas vasemman ja oikean kun ne kävi parilla lenkillä keskenään. Ja että tuli taas kerran mieleen, että olisiko sen pitänyt kattoa mun kanssa juttua sittenkin pidemmälle, kun se joka kerta hämmästyy miten mä voin olla jotenkin niin sellainen.
Niin. Sen kanssa on huippukivaa jutella, koska se juttelee, ja me nauretaan, ja me ollaan samalla aaltopituudella ja se tajuaa vähäsen silleen elämästä, silleen mitä mä arvostan ja tarvitsen. Noi samat ylisanat oon kuullut sen suusta monta kertaa jo, ilman että niistä on tullut sen kummempaa, ja yhteinen nimittäjä näihin ylistyssoittoihin on kalsarikännit. Sillä siis. Joten ei kai tästä sen kummempaa. Mä olen pienen suruni siitä, ettei siitä tullu mitään jo surrut. Sen puhelu tuli jotenkin jännään väliin ja vei pois ajatuksia siitä puukosta mun sydämessä. Hyvä asia se kait. Keskiviikkona ehkä nähdään pikasesti, kun se tulee mun hoodeille kuitenkin työjuttujen takia. Tai sitten ei. On näitä ennenkin "sovittu" ilman, että niistä sitten kuitenkaan tulikaan mitään. Nyt se ei enää haittaa mua.
Joo. Menin siis itkemättä nukkumaan, mutta heräsin siihen sitten sunnuntaina, että itken vollaamalla. Kyllähän se puukko sattuu sittenkin. Paljonkin. Oman itsensä arvostaminen niin, ettei kukaan muukaan sitä tallo, se on muuten kauhean vaikeaa! Varsinkin jos on tottunut saamaan hyväksyntää myötäilemällä ja mielistelemällä ja vaikenemalla, kun ne toimintamallit on syvälle juurtunut. Mutta se on se ainoa tie, että voi koskaan ketään muutakaan rakastaa ja saada rakkautta takaisin.
Sunnuntaissa ei sit niin kauheesti kerrottavaa. Miettinyt asioita taas liikaa, ollut surullinen ja välillä ihan ollut vaan, pää tyhjänä. Ja jos luulee, ettei puukkoa rinnassa pahempaa voi olla, niin kyllä se vielä enempi vihlasee, kun sitä siellä vielä kääntää. Tekstiviestin muodossa kääntää. Mä taputan itteeni selkään, etten lähtenyt siihen mukaan. Vaikka oikeesti se johtui siitä, että ei ois ollut edes voimia vastata niin kauheaan viestiin. Ei ainakaan tänään.
Mulla on vähän ongelmaa sen kanssa, että ihmiset tuntuu näkevän mut ihan erilaisena kuin mitä itse ajattelen ja tunnen. Saattaa olla vika minussa, en kiellä. Enhän mä puhu kenellekkään tällasestakaan viikendistä, joka taas kovin suuren osan musta täyttää kaikella ja siks tietenkinn musta ajatellaan, että mulla on kaikki hyvin ja iloisesti vaikka oikeesti on se puukko siellä rinnassa. En puhu koska en halua, mutta sekin on toisaalta kamalaa olla ihan yksin kantamassa kovin pahaa oloa. Siksi ainakin tää purkaus tänne.
Hyvää yötä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
