Töistäkin tuli mainittua aikasemmin. Osa mun kauheasta olosta eilen liittyi varmaan siihenkin, että on mun viimeinen työviikko siellä, josta irtosanouduin loman aikana. Päätös olla jatkamatta tuolla ei ollut helppo, tosiaankaan, mutta kun oli lomalla omissa kuvioissaan muutenkin, se ei ehkä tuntunut niin konkreettiselta ja kamalalta kuitenkaan. Olis ollut helppo vaan lomalta siirtyä siihen toiseen työpaikkaan ja olla kohtaamatta tätä kauheeta guilt trippiä ihan näin rajuna kuin nyt tää viimenen viikko on.
Työpaikka, josta itteni sanoin irti, on koulunkäyntiavustajan pesti pienessä ala-asteen koulussa. Sattumalta yllättäen tollanen mahdollisuus tuli mulle eteen loppukesästä. Vaikka se on ihan täysin eri alaa kuin mihin mulla on koulutusta ja opintoja, ja ihan eri alaa kuin millä oon koskaan työskennellyt, ja melko huonosti palkattu, ni kypsänä sen hetkiseen tilanteeseen otin vastaan tuon työn. Miettimättä ja suurempia odottamatta. Mutta mä olen rakastanut joka ainoota sekuntia siitä!
Oikein mukavat työkaverit, tietysti iso osa viihtymistä. Mutta oppilaiden takia mä rakastin sitä työtä. Ja niistä oppilaista eroaminen, sen välittömän yhteyden, välittämisen ja kanssakäymisen loppuminen, sepäs onkin kamalaa. Ja näin kun työtä tekee sen tiedon kanssa, että nää on viimeisiä hetkiä, ni kyllä sekin eiliseen itkumaratooniin varmasti osaltaan vaikutti.
Äh. Vaikka mulla onkin itselleni ihan hyvät perustelut, että miksi vaihdan työpaikkaa, ni tämän viikon aikana ne tuntuu painavan aika vähän.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti