"Mä rakastan sua. Sä voit tulla pian taas kylään ja sitten mennään vaikka seikkailemaan."
No niin just. Noihin viisaisiin neljävuotiaan tytön sanoihin saa luvan nyt päättyä tämä ihan hullu toukokuu.
Tunteita täynnä niin että meinaa joku kohta poksahtaa. Ne ylenmääräset tunteet tuntuu rintakehässä, kurkussa ja silmien takana. Jos sitä oikein miettii, että miltä ne fyysisesti tuntuu.
maanantai 30. toukokuuta 2011
torstai 13. tammikuuta 2011
Age of innocence
Töistäkin tuli mainittua aikasemmin. Osa mun kauheasta olosta eilen liittyi varmaan siihenkin, että on mun viimeinen työviikko siellä, josta irtosanouduin loman aikana. Päätös olla jatkamatta tuolla ei ollut helppo, tosiaankaan, mutta kun oli lomalla omissa kuvioissaan muutenkin, se ei ehkä tuntunut niin konkreettiselta ja kamalalta kuitenkaan. Olis ollut helppo vaan lomalta siirtyä siihen toiseen työpaikkaan ja olla kohtaamatta tätä kauheeta guilt trippiä ihan näin rajuna kuin nyt tää viimenen viikko on.
Työpaikka, josta itteni sanoin irti, on koulunkäyntiavustajan pesti pienessä ala-asteen koulussa. Sattumalta yllättäen tollanen mahdollisuus tuli mulle eteen loppukesästä. Vaikka se on ihan täysin eri alaa kuin mihin mulla on koulutusta ja opintoja, ja ihan eri alaa kuin millä oon koskaan työskennellyt, ja melko huonosti palkattu, ni kypsänä sen hetkiseen tilanteeseen otin vastaan tuon työn. Miettimättä ja suurempia odottamatta. Mutta mä olen rakastanut joka ainoota sekuntia siitä!
Oikein mukavat työkaverit, tietysti iso osa viihtymistä. Mutta oppilaiden takia mä rakastin sitä työtä. Ja niistä oppilaista eroaminen, sen välittömän yhteyden, välittämisen ja kanssakäymisen loppuminen, sepäs onkin kamalaa. Ja näin kun työtä tekee sen tiedon kanssa, että nää on viimeisiä hetkiä, ni kyllä sekin eiliseen itkumaratooniin varmasti osaltaan vaikutti.
Äh. Vaikka mulla onkin itselleni ihan hyvät perustelut, että miksi vaihdan työpaikkaa, ni tämän viikon aikana ne tuntuu painavan aika vähän.
Työpaikka, josta itteni sanoin irti, on koulunkäyntiavustajan pesti pienessä ala-asteen koulussa. Sattumalta yllättäen tollanen mahdollisuus tuli mulle eteen loppukesästä. Vaikka se on ihan täysin eri alaa kuin mihin mulla on koulutusta ja opintoja, ja ihan eri alaa kuin millä oon koskaan työskennellyt, ja melko huonosti palkattu, ni kypsänä sen hetkiseen tilanteeseen otin vastaan tuon työn. Miettimättä ja suurempia odottamatta. Mutta mä olen rakastanut joka ainoota sekuntia siitä!
Oikein mukavat työkaverit, tietysti iso osa viihtymistä. Mutta oppilaiden takia mä rakastin sitä työtä. Ja niistä oppilaista eroaminen, sen välittömän yhteyden, välittämisen ja kanssakäymisen loppuminen, sepäs onkin kamalaa. Ja näin kun työtä tekee sen tiedon kanssa, että nää on viimeisiä hetkiä, ni kyllä sekin eiliseen itkumaratooniin varmasti osaltaan vaikutti.
Äh. Vaikka mulla onkin itselleni ihan hyvät perustelut, että miksi vaihdan työpaikkaa, ni tämän viikon aikana ne tuntuu painavan aika vähän.
tiistai 11. tammikuuta 2011
I am hooked on a feeling
"People will forget what you said. People will forget what you did. But people will never forget the way you made them feel."
Ollut ihan hirveä olo tänään, taas vaihteeksi. Yksinäisinä hetkinä mä en tee mitään muuta kuin itken, enkä voi sitä tällä kertaa ees hallita ajatuksia ohjailemalla pois surullisista ja ahdistavista, ja positiivisia miettimällä. Ei onnistu, ei tänään. En tiä kuinka monta litraa näitä kyyneleitä (ja räkää) on vuodatettu, kun se ei vaan lakkaa. Mä en tajua. Tai oikeestaan mä en halua tajuta sitä, mistä luulen, että tämä johtuu.
Mä olen siis kai koukussa tunnetilaan. Ihan totaalisen koukussa siihen, että tuntuu tietynlaiselta. Ja koska mikään ei oo koskaan tuntunut niin upealta kuin Äksän kanssa, ni minun kovasti vahingoittunut mieleni haluaa just sen tunteen. Kaikkine niine paskoineenkin, joiden takia voin kuitenkin kovinkin huonosti silloin ja järki ja tunnekin pakotti jättämään sen taakseen.
Kukaan ei ole mulle ikinä tehnyt niin pahasti kuin Äksä. Eikä kukaan tule ikinä enää tekemään. Ja silti; kun mun itsepystyttämät muurit mun omien ajatusten hallinnalle sinne mun kaiken kivun keskipisteeseen, joka koko suhteesta jäi jälkeensä, vähänkin horjuu; kun joku asia muistuttaa mua menneistä, kun oon väsynyt, kun on kivaa tai pitäis olla kivaa, kun jonkunnäköiset kiinnostuksen värähtelyt lähtee liikkeelle toista ihmistä kohtaan ja pitäs alkaa tutustumaan ja päästämään lähelle, ni mun tunnetilan tekis kutakuinkin mieli ottaa puhelu Äksälle ja kurvata sinne. Ja kun en tietenkään voi, ni mä olen niin rikki. Surullinen. Ahdistunut. Ja sitten peittelen sitä kaikennielevää tunnetta. Kun tota listaa kattelee, niin sehän on miltei aina kun tunnen ylipäätään jotain.
Mä en halua olla tällainen. En. Aika vaan kuluu ja kuluu ja vaikka paljon on parantunutkin niin miksi mun täytyy läpikäydä yhä tällasia itkupäiviä, ahdistuspäiviä, surupäiviä. Niitä tulee edelleen niin tiuhaan, että mulla alkaa ihan vähäsen jo usko ja toivo hiipua, ettei se aika parannakkaan. :(
En mä silti voi antaa periksikään, ei sekään ole vaihtoehto. Uudet treffit on sovittu jo, oli ne sen verran onnistuneet, vaikka mä olen niitten jäljiltä koko päivän vain itkenytkin.
Ihanan kreisiä, eikö.
(Vaikka mua ei tää mun itseironia tällä hetkellä ollenkaan nauratakkaan. :( )
Ollut ihan hirveä olo tänään, taas vaihteeksi. Yksinäisinä hetkinä mä en tee mitään muuta kuin itken, enkä voi sitä tällä kertaa ees hallita ajatuksia ohjailemalla pois surullisista ja ahdistavista, ja positiivisia miettimällä. Ei onnistu, ei tänään. En tiä kuinka monta litraa näitä kyyneleitä (ja räkää) on vuodatettu, kun se ei vaan lakkaa. Mä en tajua. Tai oikeestaan mä en halua tajuta sitä, mistä luulen, että tämä johtuu.
Mä olen siis kai koukussa tunnetilaan. Ihan totaalisen koukussa siihen, että tuntuu tietynlaiselta. Ja koska mikään ei oo koskaan tuntunut niin upealta kuin Äksän kanssa, ni minun kovasti vahingoittunut mieleni haluaa just sen tunteen. Kaikkine niine paskoineenkin, joiden takia voin kuitenkin kovinkin huonosti silloin ja järki ja tunnekin pakotti jättämään sen taakseen.
Kukaan ei ole mulle ikinä tehnyt niin pahasti kuin Äksä. Eikä kukaan tule ikinä enää tekemään. Ja silti; kun mun itsepystyttämät muurit mun omien ajatusten hallinnalle sinne mun kaiken kivun keskipisteeseen, joka koko suhteesta jäi jälkeensä, vähänkin horjuu; kun joku asia muistuttaa mua menneistä, kun oon väsynyt, kun on kivaa tai pitäis olla kivaa, kun jonkunnäköiset kiinnostuksen värähtelyt lähtee liikkeelle toista ihmistä kohtaan ja pitäs alkaa tutustumaan ja päästämään lähelle, ni mun tunnetilan tekis kutakuinkin mieli ottaa puhelu Äksälle ja kurvata sinne. Ja kun en tietenkään voi, ni mä olen niin rikki. Surullinen. Ahdistunut. Ja sitten peittelen sitä kaikennielevää tunnetta. Kun tota listaa kattelee, niin sehän on miltei aina kun tunnen ylipäätään jotain.
Mä en halua olla tällainen. En. Aika vaan kuluu ja kuluu ja vaikka paljon on parantunutkin niin miksi mun täytyy läpikäydä yhä tällasia itkupäiviä, ahdistuspäiviä, surupäiviä. Niitä tulee edelleen niin tiuhaan, että mulla alkaa ihan vähäsen jo usko ja toivo hiipua, ettei se aika parannakkaan. :(
En mä silti voi antaa periksikään, ei sekään ole vaihtoehto. Uudet treffit on sovittu jo, oli ne sen verran onnistuneet, vaikka mä olen niitten jäljiltä koko päivän vain itkenytkin.
Ihanan kreisiä, eikö.
(Vaikka mua ei tää mun itseironia tällä hetkellä ollenkaan nauratakkaan. :( )
Minussa on ongelma...
...jokin virhe ohjelmoinnissa.
Näin se vaan vissiin on ja mä alan olla helvetin turhautunut siihen. :/
Reffit oli. Ne oli kivat. Se oli ihana mies, ihan kaikin puolin. Mutta.
Treat them mean, keep them keen....
Niin just. Vähän sellaset fiilikset, että sekö muhun vaan uppoo? Ole mulle vittumainen, and I'll be yours forever.
Mä meen nukkumaan, ehkäpä munkin vamma-aivot vois asettua unilla sellaseen kalibrointiin kuin olis oikeesti hyvä! Perkele.
Näin se vaan vissiin on ja mä alan olla helvetin turhautunut siihen. :/
Reffit oli. Ne oli kivat. Se oli ihana mies, ihan kaikin puolin. Mutta.
Treat them mean, keep them keen....
Niin just. Vähän sellaset fiilikset, että sekö muhun vaan uppoo? Ole mulle vittumainen, and I'll be yours forever.
Mä meen nukkumaan, ehkäpä munkin vamma-aivot vois asettua unilla sellaseen kalibrointiin kuin olis oikeesti hyvä! Perkele.
maanantai 10. tammikuuta 2011
2011
Uusi vuosi.
Tätä on nyt vähän reilu viikko eletty ja onpas tapahtumia. Uuden vuoden juhlat ystävän luona. Kivaa ja mukavaa. Jotka jatkui uuden vuoden ensimmäisenä päivänä. Kivaa ja mukavaa ja hiukkasen ryytynyttä. Pikku kähy ystävän kanssa (eri kuin juhlien emäntä). Ei kivaa vaan ärsyttävää. Mutta myös välejä puhdistavaa, kun niitä asioita on puitu tässä sitten vähän pidemmällekin. Yllättäviä asioita paljastui, joihin en ihan tiedä miten suhtautua. Ristiriitoja. Niin kauheita olotiloja pään sisällä, että ensimmäistä kertaa mä en ollut ihan varma, että selviäisin. Ensimmäistä kertaa mä taisin käydä oikeesti lähellä sitä, miltä tuntuu, kun on niin vinksallaan päästänsä, että ilman mitään erityistä syytä on ihan varma siitä, että minä taidan loppua tähän ihan pelkän massiivisen ahdistuksen takia. Kamalan kamalaa. Unettomuutta. Unirytmien pyllylleen menoa siihen mun näköjään default yökukkuja-asetukseen. Lomaa tähän päivään asti. Töitä lomalla. Irtisanoutuminen ihanasta työpaikasta. Työsopimus varauksella ihanaan työpaikkaan. Uusi auto. Asuntomarkkinoita. Törmäys uuteen mieheen, joka oikeesti tuntuu kiinnostavalta. Sen kanssa ekat treffit muutaman tunnin päästä. Jotka nyt tällä hetkellä PELOTTAA ihan helvetisti.
Mä oon edelleenkin ihan solmussa siks, että hajosin vuonna 2009 kovin pahasti. En mä oo ihan kokonaan saanu itteäni vieläkään takasin kovasta yrityksestä huolimatta. Ehkä tänä vuonna?
Tätä on nyt vähän reilu viikko eletty ja onpas tapahtumia. Uuden vuoden juhlat ystävän luona. Kivaa ja mukavaa. Jotka jatkui uuden vuoden ensimmäisenä päivänä. Kivaa ja mukavaa ja hiukkasen ryytynyttä. Pikku kähy ystävän kanssa (eri kuin juhlien emäntä). Ei kivaa vaan ärsyttävää. Mutta myös välejä puhdistavaa, kun niitä asioita on puitu tässä sitten vähän pidemmällekin. Yllättäviä asioita paljastui, joihin en ihan tiedä miten suhtautua. Ristiriitoja. Niin kauheita olotiloja pään sisällä, että ensimmäistä kertaa mä en ollut ihan varma, että selviäisin. Ensimmäistä kertaa mä taisin käydä oikeesti lähellä sitä, miltä tuntuu, kun on niin vinksallaan päästänsä, että ilman mitään erityistä syytä on ihan varma siitä, että minä taidan loppua tähän ihan pelkän massiivisen ahdistuksen takia. Kamalan kamalaa. Unettomuutta. Unirytmien pyllylleen menoa siihen mun näköjään default yökukkuja-asetukseen. Lomaa tähän päivään asti. Töitä lomalla. Irtisanoutuminen ihanasta työpaikasta. Työsopimus varauksella ihanaan työpaikkaan. Uusi auto. Asuntomarkkinoita. Törmäys uuteen mieheen, joka oikeesti tuntuu kiinnostavalta. Sen kanssa ekat treffit muutaman tunnin päästä. Jotka nyt tällä hetkellä PELOTTAA ihan helvetisti.
Mä oon edelleenkin ihan solmussa siks, että hajosin vuonna 2009 kovin pahasti. En mä oo ihan kokonaan saanu itteäni vieläkään takasin kovasta yrityksestä huolimatta. Ehkä tänä vuonna?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
