Mitä sitten tapahtui, siitä kuulemme ensi kerralla

Tähän on helvetti tultu. Vuosi ja nyt sitte jo päiviä siihen päälle KAIKKI minkä piti olla tärkeetä, ei enää ollutkaan. Mutta enhän minä sitä silloin tiennyt. Hetken päästä tiesin tai rupesin hämärästi tajuamaan, mutta en voinut uskoa. Sitten kun oli pikkuhiljaa pakko uskoa, niin en silti voinut tajuta.

Ja nyt istun tässä ihan mielipuolisesti rääkymässä ikävää ja ahdistusta ja vitun suurta tajuamistyhjiötä, koska mun omalla koiralla oli halipula ja se tunki syliin ja kaikki padot vaan aukes. Muistoista ja sen sellasista pikkuperkeleistä, joita ilman mäkin haluan ruveta elämään, koska tällä lailla kaiken muistaen kaikki vaan SATTUU. Koira, se rakas sekopää, joka ei ole edes mun, on nyt sitte lopetuksessa ja se SATTUU. Ne kaikki syyt mitkä siihen johti ja mitkä kiekurat tähän hetkeen johti, ne SATTUU. Ja minä ite tiesinkin, että näitä hetkiä tulee, romahduksia, kun olen vaan niin helvetisti muka päästänyt irti ja elänyt elämääni ja yrittänyt olla ajattelematta ja miettimättä kun se ei johda mihinkään, kun en tajua ja en voi hyväksyä kuitenkaan ja en edes pysty miettimään, että tuleeko musta ikinä ehjää tai vähemmän tyhjää tän jälkeen ja umpikujassa olevat ajatukset, ne SATTUU.

En tiedä mitenpäin just nyt olla.