Let go

Pitäisköhän kirjoittaa.

Kuukausi hurahti ilman, että sitten kirjoitinkaan mitään. Oikeastaan yrittänyt olla kovin paljon liikaa edes ajattelematta kipeitä asioita, sysännyt niitä syrjään ja pois ja taakse.

Viime vuosi oli ihan hirveä. Olin minä onnellinenkin. Mutta kaikkinensa oli musta vuosi. Isoja päätöksiä oli pakko tehdä loppuvuodesta kaikkien kamaluuksien takia. Koska jo kohta kolme vuotta elämästäni olen räpistellyt samojen pahaolo-juttujen kanssa, niin oli helppo "päättää", että tulevan vuoden, sen on pakko olla parempi.

Päättää. Nii. Eihän suru, tuska, ahdistus, hyvä olo, tulevaisuuden usko ja onni ole tietenkään päätösasioita. Mutta. Asioihin suhtautuminen tavallaan on.

Vuosi sitten tammikuussa mä olin pitkälti samoista syistä kuin nytkin ihan järkyttävässä tilassa. Olin ihan umpikujassa. Tuntui, että en voinut elää sen ahdistuksen ja surun ja ikävän kanssa, joka mulla oli Äksästä erossa olon takia. Ja toisaalta niin helvetin paha olla, koska tieto siitä kaikesta rumasta ja kamalasta, jota mulle oli tapahtunut osaksi ihan syyttäkin ja suurin osa vääristyneistä syistä, teki senkin ihan mahdottomaksi edes ajatuksen tasolla palata siihen. Ei pysty olemaan ilman eikä pysty olemaan kanssa, aika saatanan musertava ristiriita. Ja olotila. Ei pystynyt elämään, kun ei tuntunut olevan mitään toivoakaan mistään paremmasta, ja ei kai sitten pystynyt itseään tappamaankaan, kun tässä vielä olen. Mä en silloin nähnyt mitään valoa missään, niin muserrettu olin. En kestänyt sitä olotilaa, en jaksanut olla siinä, enkä pystynyt uskomaan, että ohi menee ajan kanssa.

Samoja suruja mä elän nyttenkin muitten ohella. En mä ole alkuunkaan parantunut vielä kaikesta. Ihan yhtä suurina ne on kaikki mussa olemassa. Mutta tajusin yhden asian. Pakko päästää irti. Tää on mun elämä. En voi sitä tietää, tuleeko niitä asioita tulevaisuudessa mun tielle, jotka menneen vuoden aikana menetin. En voi elää sillä tavalla, että vasta sitten, kun mun suru on parantunut, niin voin elää ja olla onnellinen. Mitäs sitten, jos ei se koskaan paranekkaan? Tai että siihen menee niin pitkä aika, että iso osa menisi pelkästään surressa?

Pakko päästää irti siis. Let go. Elää niitä asioita, tehdä niitä asioita pikkuhiljaa, jotka mun elämässä on. Koska tässä on nytkin paljon hyviä asioita. Osa ei aina tunnu niin merkitykselliseltä, kun on niin paljon menettänyt. Mutta silti, nekin on olemassa ja jos jättäisin kaiken vaan tekemättä, koska ei kuitenkaan korvaa ja poista surua, niin silloinhan mä vaan takertuisin siihen suruun. Tehdä tästä elämästä paras mahdollinen näillä mitä on. Koska menneen tai tulevan kautta en vaan voi elää.

Mutta siis kirjoittaa pieniä paloja taas. Kirjottaa tätä kaikkea pois musta. Koska keinotekoista "paranemistahan" se on tietenkin, jos ei asioita pysty aina edes miettimään, jotta pystyy toimimaan ja olemaan hetkellisesti hyvällä mielellä.

So here I am.