“The secret of health for both mind and body is not to mourn for the past, worry about the future, or anticipate troubles, but to live in the present moment wisely and earnestly.”
- Buddha
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
perjantai 12. helmikuuta 2010
Insomnia
Uneton yö. Ja liikaa alaa ajatuksille. Käy psyykkeen päälle ny.
Pomppii kivasti laidasta laitaan.
Pitäsköhän ehdottaa treffejä? Ajatus AH-DIS-TAA mutta olihan se tavallaan ihan kivakin, vai oliks se vaan siks kun mulla sattu oleen hyvä olo just sillä hetkellä ja siks oli kivaa? Kun sitte kuitenki rupes vituttaakin. Mutta eihän sitä tiedä, jossei treffaa. Äh.
Tuli sellanenkin skitso ajatus mieleen, että voi helvetti, tosiaan, mun blogi ei oo ees anonyymi. Äksän vaatimuksia, mutta whatta fuck, olkoon niin. Paranoidimaailma, jossa tässä menneet vuodet elin muistutti olemassaolostaan ja rupes yht'äkkiä maalaileen piruja seinille - onhan sitä aikasemminkin internetsin ihmeellisestä maailmasta haettu "todisteita" ties mille. Että punanen on valkosta ja niin edespäin. No. Eihän tässä oikeuden kautta olla menossa, kun en mistään juttuja sinne suuntaan nostanu. Mutta tarttee olla varuillaan, ettei vaan toisin päin! As if. Fuck you.
Ja mitä helvettiä sinä Ässällä alkava kaikkien kaksinaamaisten käärmeitten kuningatar täällä ja vanhassa blogissa oikeen hyppäät? Mitä sä täältä toivot löytäväsi? Synninpäästön vai? Vinkkejä eksyneeseen elämääsi? Vahingonilon kokemuksia, kun toivot näkeväsi ihmisraunion ruikutuksia? Oksetat.
Mitähän sitä tekis loppuelämällään?
Ynnä muuta ynnä muuta. Ei ihme ettei uni tule.
Pomppii kivasti laidasta laitaan.
Pitäsköhän ehdottaa treffejä? Ajatus AH-DIS-TAA mutta olihan se tavallaan ihan kivakin, vai oliks se vaan siks kun mulla sattu oleen hyvä olo just sillä hetkellä ja siks oli kivaa? Kun sitte kuitenki rupes vituttaakin. Mutta eihän sitä tiedä, jossei treffaa. Äh.
Tuli sellanenkin skitso ajatus mieleen, että voi helvetti, tosiaan, mun blogi ei oo ees anonyymi. Äksän vaatimuksia, mutta whatta fuck, olkoon niin. Paranoidimaailma, jossa tässä menneet vuodet elin muistutti olemassaolostaan ja rupes yht'äkkiä maalaileen piruja seinille - onhan sitä aikasemminkin internetsin ihmeellisestä maailmasta haettu "todisteita" ties mille. Että punanen on valkosta ja niin edespäin. No. Eihän tässä oikeuden kautta olla menossa, kun en mistään juttuja sinne suuntaan nostanu. Mutta tarttee olla varuillaan, ettei vaan toisin päin! As if. Fuck you.
Ja mitä helvettiä sinä Ässällä alkava kaikkien kaksinaamaisten käärmeitten kuningatar täällä ja vanhassa blogissa oikeen hyppäät? Mitä sä täältä toivot löytäväsi? Synninpäästön vai? Vinkkejä eksyneeseen elämääsi? Vahingonilon kokemuksia, kun toivot näkeväsi ihmisraunion ruikutuksia? Oksetat.
Mitähän sitä tekis loppuelämällään?
Ynnä muuta ynnä muuta. Ei ihme ettei uni tule.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Ärsy
Katalysaattori tähän kirjottamiseen ja asioitten kaivelemalla kaiveluun on ärsytys. Ärsytys siihen, että vaikka tapahtuu kivaa ja hyvää koko aika enempi, ni niitten jälkeen aina tunnun tipahtavan sinne murheen laaksoon taas, jossa vaan itkettää ja ahdistaa ja vastausta vailla olevat kysymykset hyökkää ylle ja kuristaa melkein rikki. Ja kaikki toi, you get the picture. Kun niin toivoisi, että tapahtunut ja koettu olisi jo nostanut sen verran, ettei aina vaan uusiks ja uusiks tarvis itkeä. No. Se mun oivallus liitty just siihen, että en saa olla kärsimätön. Ei ole mihinkään kiire. Tätä eletään nyt, on vaan pakko ottaa vastaan se paskakin. Aika tappaa sen minkä on tappaakseen, jos vaan en sorru tässä ja nyt poukkoilemaan liikaa pakoon tuskaa. Takertumatta siihen kuitenkaan liiaksi.
Tästä mun oivalluksesta vaahtoaminen on varmaan aika tyhmää. Kyllä mä tiedän, että kaikki ihmismielen kasvu- ja selviytymisoppaat jauhaa just eikä melkein tota mantraa, ja niitä olen lukenut jo niin paljon tässä, että alkaa melkein oksettaa. Ja jees, nää on kaikki just sitä samaa huttua myös, jota Äksä julisti. Teknisestihän se on oikein viisas ihminen.
Omalla kohdalla vaan oikeesti tää tuntuu ihan ahaa-elämykseltä, vaikka järki kertookin, että kuin pitkät piuhat onkaan ihmiselle suotu, kun ei vaan tajua, vaikka on jo pitkään kaiken tiennyt. Teoriassa. Se vaan valkeni, kiipes, sytytti lampun. Toi rauhan. Heitetään taas elämänopaskirjaklisee, että ajatus menee aina edeltä, ja tunne seuraa. Jooh. Kaipa tässä jotenkin niin pääsi käymään.
Mä olen varmaan kävelevä ihmissuhdeopusten esimerkki ihmisestä, joka on toipumassa häröstä ihmissuhteesta ja jostain läheisriippuvaisuuteen viittaavasta jutusta. Mä olen monen monen MONEN vuoden jälkeen ruvennu urheilemaan taas! Ihan mieletön fiilis. Oon pitkästä pitkästä PITKÄSTÄ aikaan ostanu uusia vaatteita ja juttuja ittelleni (!!!) ja hoidan itteeni muutenki paljon paremmin. Laihtunukki muutamat kilot tässä just sen kuukauden aikana kun pidin kirjottamishiljaisuutta. Nice. Mä tajusin, että vaikka mä olen monta kertaa aika vaikea ihminen olla ystävä, niin mulla on AINA ollut hyviä ja läheisiä ystäviä, jotka todella välittää musta. Ja mä niistä. Se on oikeesti aika hämmästyttävän hämmentäväkin asia tajuta, koska mä olen todella elänyt sellasta elämää, että voisin olla ihan tosi yksinkin. Ei voi merkitä muutakuin että en mä ole ihmisenä ollenkaan niin paska kuin mulle koko viime vuoden kerrottiin, ja osittain aattelen ittekin. Ja kaikkea muutakin, isompaa ja pienempää hyvää.
Ihmissuhdeoppaat sanoo, että tässä kohtaa pitäs tuntea isoa helpotuksen tuntua. Kun alkaa löytää itteänsä uudelleen ja tajuaa menneen sairastuttavan ja ahdistavan merkityksen. En tunne. En mä olis edelleenkään halunnut, että asiat olisi mennyt näin, en pysty tajuamaan, että miksi vitussa niitten piti mennä näin ja vielä ainakin tuntuu, että saattaisin olla onnellisempi jossain toisenlaisessa setissä. Tavallaan nää hyvät pikku jutut on just sellasia, jotka jossain määrin alleviivaa sitä isoa ikävää. Haluis kertoa kaikkia pikkujuttuja, hyviä oivalluksia, kivoja fiiliksiä, kaikkea. Kunnes sitte on pakko muistuttaa ittelleen, että tähän tultiin just siksi, ettei sitä toista kiinnostanut minä ja mun asiat ollenkaan loppuaikana. Ei kärpäsen paskan vertaa. Mitä sitten edes ikävöis vaikkapa sitä asioitten jakamista ja jutustelua kaikesta? Ja sitten, alkaa ärrrrrsyttämään. Nää ristiriidat ärsyttää ja tekee musta ärtyneen, kun hyvät jutut vie aina tavallaan suorana seurauksena taas hetkeks enempi pinnan alle. Kun ajatuksen tasolla pitäs olla just päinvastoin.
Osaksi ristiriita johtuu varmasti just siitä, että tietosesti olen vaan takertunut hyvään, että olen jaksanut nähdä sitä hyvää. Keinotekoista kyllä, koska olen ihan kokonaan leikannut osia elämästä pois, koska ne muistuttaisi liikaa menneistä ja menetetyistä. Jopa yks oikein tärkeä ihminen on joutunut dissatuksi siitä syystä. Se on pakko edes yrittää vielä korjata, koska se aiheuttaa pahaa oloa. Toivottavasti ei ole liian myöhästä.
Tää on nyt vaan tarvittu, että pystyn menemään eteenpäin. Jopa itseni yllättävällä isolla mielenrauhalla. Pienistä kyykkäyksistä huolimatta ne hyvät tuo aina viivellä taas voimaa ja optimismia. Ehkä ne kyykkäyksetkin pienenee tai poistuu.
Ja vaikkei poistuiskaan - mä kestän ne!
Tästä mun oivalluksesta vaahtoaminen on varmaan aika tyhmää. Kyllä mä tiedän, että kaikki ihmismielen kasvu- ja selviytymisoppaat jauhaa just eikä melkein tota mantraa, ja niitä olen lukenut jo niin paljon tässä, että alkaa melkein oksettaa. Ja jees, nää on kaikki just sitä samaa huttua myös, jota Äksä julisti. Teknisestihän se on oikein viisas ihminen.
Omalla kohdalla vaan oikeesti tää tuntuu ihan ahaa-elämykseltä, vaikka järki kertookin, että kuin pitkät piuhat onkaan ihmiselle suotu, kun ei vaan tajua, vaikka on jo pitkään kaiken tiennyt. Teoriassa. Se vaan valkeni, kiipes, sytytti lampun. Toi rauhan. Heitetään taas elämänopaskirjaklisee, että ajatus menee aina edeltä, ja tunne seuraa. Jooh. Kaipa tässä jotenkin niin pääsi käymään.
Mä olen varmaan kävelevä ihmissuhdeopusten esimerkki ihmisestä, joka on toipumassa häröstä ihmissuhteesta ja jostain läheisriippuvaisuuteen viittaavasta jutusta. Mä olen monen monen MONEN vuoden jälkeen ruvennu urheilemaan taas! Ihan mieletön fiilis. Oon pitkästä pitkästä PITKÄSTÄ aikaan ostanu uusia vaatteita ja juttuja ittelleni (!!!) ja hoidan itteeni muutenki paljon paremmin. Laihtunukki muutamat kilot tässä just sen kuukauden aikana kun pidin kirjottamishiljaisuutta. Nice. Mä tajusin, että vaikka mä olen monta kertaa aika vaikea ihminen olla ystävä, niin mulla on AINA ollut hyviä ja läheisiä ystäviä, jotka todella välittää musta. Ja mä niistä. Se on oikeesti aika hämmästyttävän hämmentäväkin asia tajuta, koska mä olen todella elänyt sellasta elämää, että voisin olla ihan tosi yksinkin. Ei voi merkitä muutakuin että en mä ole ihmisenä ollenkaan niin paska kuin mulle koko viime vuoden kerrottiin, ja osittain aattelen ittekin. Ja kaikkea muutakin, isompaa ja pienempää hyvää.
Ihmissuhdeoppaat sanoo, että tässä kohtaa pitäs tuntea isoa helpotuksen tuntua. Kun alkaa löytää itteänsä uudelleen ja tajuaa menneen sairastuttavan ja ahdistavan merkityksen. En tunne. En mä olis edelleenkään halunnut, että asiat olisi mennyt näin, en pysty tajuamaan, että miksi vitussa niitten piti mennä näin ja vielä ainakin tuntuu, että saattaisin olla onnellisempi jossain toisenlaisessa setissä. Tavallaan nää hyvät pikku jutut on just sellasia, jotka jossain määrin alleviivaa sitä isoa ikävää. Haluis kertoa kaikkia pikkujuttuja, hyviä oivalluksia, kivoja fiiliksiä, kaikkea. Kunnes sitte on pakko muistuttaa ittelleen, että tähän tultiin just siksi, ettei sitä toista kiinnostanut minä ja mun asiat ollenkaan loppuaikana. Ei kärpäsen paskan vertaa. Mitä sitten edes ikävöis vaikkapa sitä asioitten jakamista ja jutustelua kaikesta? Ja sitten, alkaa ärrrrrsyttämään. Nää ristiriidat ärsyttää ja tekee musta ärtyneen, kun hyvät jutut vie aina tavallaan suorana seurauksena taas hetkeks enempi pinnan alle. Kun ajatuksen tasolla pitäs olla just päinvastoin.
Osaksi ristiriita johtuu varmasti just siitä, että tietosesti olen vaan takertunut hyvään, että olen jaksanut nähdä sitä hyvää. Keinotekoista kyllä, koska olen ihan kokonaan leikannut osia elämästä pois, koska ne muistuttaisi liikaa menneistä ja menetetyistä. Jopa yks oikein tärkeä ihminen on joutunut dissatuksi siitä syystä. Se on pakko edes yrittää vielä korjata, koska se aiheuttaa pahaa oloa. Toivottavasti ei ole liian myöhästä.
Tää on nyt vaan tarvittu, että pystyn menemään eteenpäin. Jopa itseni yllättävällä isolla mielenrauhalla. Pienistä kyykkäyksistä huolimatta ne hyvät tuo aina viivellä taas voimaa ja optimismia. Ehkä ne kyykkäyksetkin pienenee tai poistuu.
Ja vaikkei poistuiskaan - mä kestän ne!
Let go
Pitäisköhän kirjoittaa.
Kuukausi hurahti ilman, että sitten kirjoitinkaan mitään. Oikeastaan yrittänyt olla kovin paljon liikaa edes ajattelematta kipeitä asioita, sysännyt niitä syrjään ja pois ja taakse.
Viime vuosi oli ihan hirveä. Olin minä onnellinenkin. Mutta kaikkinensa oli musta vuosi. Isoja päätöksiä oli pakko tehdä loppuvuodesta kaikkien kamaluuksien takia. Koska jo kohta kolme vuotta elämästäni olen räpistellyt samojen pahaolo-juttujen kanssa, niin oli helppo "päättää", että tulevan vuoden, sen on pakko olla parempi.
Päättää. Nii. Eihän suru, tuska, ahdistus, hyvä olo, tulevaisuuden usko ja onni ole tietenkään päätösasioita. Mutta. Asioihin suhtautuminen tavallaan on.
Vuosi sitten tammikuussa mä olin pitkälti samoista syistä kuin nytkin ihan järkyttävässä tilassa. Olin ihan umpikujassa. Tuntui, että en voinut elää sen ahdistuksen ja surun ja ikävän kanssa, joka mulla oli Äksästä erossa olon takia. Ja toisaalta niin helvetin paha olla, koska tieto siitä kaikesta rumasta ja kamalasta, jota mulle oli tapahtunut osaksi ihan syyttäkin ja suurin osa vääristyneistä syistä, teki senkin ihan mahdottomaksi edes ajatuksen tasolla palata siihen. Ei pysty olemaan ilman eikä pysty olemaan kanssa, aika saatanan musertava ristiriita. Ja olotila. Ei pystynyt elämään, kun ei tuntunut olevan mitään toivoakaan mistään paremmasta, ja ei kai sitten pystynyt itseään tappamaankaan, kun tässä vielä olen. Mä en silloin nähnyt mitään valoa missään, niin muserrettu olin. En kestänyt sitä olotilaa, en jaksanut olla siinä, enkä pystynyt uskomaan, että ohi menee ajan kanssa.
Samoja suruja mä elän nyttenkin muitten ohella. En mä ole alkuunkaan parantunut vielä kaikesta. Ihan yhtä suurina ne on kaikki mussa olemassa. Mutta tajusin yhden asian. Pakko päästää irti. Tää on mun elämä. En voi sitä tietää, tuleeko niitä asioita tulevaisuudessa mun tielle, jotka menneen vuoden aikana menetin. En voi elää sillä tavalla, että vasta sitten, kun mun suru on parantunut, niin voin elää ja olla onnellinen. Mitäs sitten, jos ei se koskaan paranekkaan? Tai että siihen menee niin pitkä aika, että iso osa menisi pelkästään surressa?
Pakko päästää irti siis. Let go. Elää niitä asioita, tehdä niitä asioita pikkuhiljaa, jotka mun elämässä on. Koska tässä on nytkin paljon hyviä asioita. Osa ei aina tunnu niin merkitykselliseltä, kun on niin paljon menettänyt. Mutta silti, nekin on olemassa ja jos jättäisin kaiken vaan tekemättä, koska ei kuitenkaan korvaa ja poista surua, niin silloinhan mä vaan takertuisin siihen suruun. Tehdä tästä elämästä paras mahdollinen näillä mitä on. Koska menneen tai tulevan kautta en vaan voi elää.
Mutta siis kirjoittaa pieniä paloja taas. Kirjottaa tätä kaikkea pois musta. Koska keinotekoista "paranemistahan" se on tietenkin, jos ei asioita pysty aina edes miettimään, jotta pystyy toimimaan ja olemaan hetkellisesti hyvällä mielellä.
So here I am.
Kuukausi hurahti ilman, että sitten kirjoitinkaan mitään. Oikeastaan yrittänyt olla kovin paljon liikaa edes ajattelematta kipeitä asioita, sysännyt niitä syrjään ja pois ja taakse.
Viime vuosi oli ihan hirveä. Olin minä onnellinenkin. Mutta kaikkinensa oli musta vuosi. Isoja päätöksiä oli pakko tehdä loppuvuodesta kaikkien kamaluuksien takia. Koska jo kohta kolme vuotta elämästäni olen räpistellyt samojen pahaolo-juttujen kanssa, niin oli helppo "päättää", että tulevan vuoden, sen on pakko olla parempi.
Päättää. Nii. Eihän suru, tuska, ahdistus, hyvä olo, tulevaisuuden usko ja onni ole tietenkään päätösasioita. Mutta. Asioihin suhtautuminen tavallaan on.
Vuosi sitten tammikuussa mä olin pitkälti samoista syistä kuin nytkin ihan järkyttävässä tilassa. Olin ihan umpikujassa. Tuntui, että en voinut elää sen ahdistuksen ja surun ja ikävän kanssa, joka mulla oli Äksästä erossa olon takia. Ja toisaalta niin helvetin paha olla, koska tieto siitä kaikesta rumasta ja kamalasta, jota mulle oli tapahtunut osaksi ihan syyttäkin ja suurin osa vääristyneistä syistä, teki senkin ihan mahdottomaksi edes ajatuksen tasolla palata siihen. Ei pysty olemaan ilman eikä pysty olemaan kanssa, aika saatanan musertava ristiriita. Ja olotila. Ei pystynyt elämään, kun ei tuntunut olevan mitään toivoakaan mistään paremmasta, ja ei kai sitten pystynyt itseään tappamaankaan, kun tässä vielä olen. Mä en silloin nähnyt mitään valoa missään, niin muserrettu olin. En kestänyt sitä olotilaa, en jaksanut olla siinä, enkä pystynyt uskomaan, että ohi menee ajan kanssa.
Samoja suruja mä elän nyttenkin muitten ohella. En mä ole alkuunkaan parantunut vielä kaikesta. Ihan yhtä suurina ne on kaikki mussa olemassa. Mutta tajusin yhden asian. Pakko päästää irti. Tää on mun elämä. En voi sitä tietää, tuleeko niitä asioita tulevaisuudessa mun tielle, jotka menneen vuoden aikana menetin. En voi elää sillä tavalla, että vasta sitten, kun mun suru on parantunut, niin voin elää ja olla onnellinen. Mitäs sitten, jos ei se koskaan paranekkaan? Tai että siihen menee niin pitkä aika, että iso osa menisi pelkästään surressa?
Pakko päästää irti siis. Let go. Elää niitä asioita, tehdä niitä asioita pikkuhiljaa, jotka mun elämässä on. Koska tässä on nytkin paljon hyviä asioita. Osa ei aina tunnu niin merkitykselliseltä, kun on niin paljon menettänyt. Mutta silti, nekin on olemassa ja jos jättäisin kaiken vaan tekemättä, koska ei kuitenkaan korvaa ja poista surua, niin silloinhan mä vaan takertuisin siihen suruun. Tehdä tästä elämästä paras mahdollinen näillä mitä on. Koska menneen tai tulevan kautta en vaan voi elää.
Mutta siis kirjoittaa pieniä paloja taas. Kirjottaa tätä kaikkea pois musta. Koska keinotekoista "paranemistahan" se on tietenkin, jos ei asioita pysty aina edes miettimään, jotta pystyy toimimaan ja olemaan hetkellisesti hyvällä mielellä.
So here I am.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
