"Ilman itsensä ymmärtämistä, ilman päämäärää saatamme vahingoittaa muita yhtä lailla kuin itseämme. Jos meillä ei ole selvää kuvaa siitä, kuinka asioiden vikaan mennessä näkisimme ne `suuremmassa valossa´, emme kykene käsittelemään elämämme tapahtumia tai ihmisiä asianmukaisesti"
-Caroline Myss
Kirjottamaan sitten. Voisi olla paikallaan kunnon esittelykin. Enhän sellasta tehnyt edes aloittaessani kirjoittamaan siinä vanhassa blogissa.
Alun lainauksessa tiivistyy jotenki koko mun elämäntarina. Olen hapuillut elämässä eteenpäin tavotellen sateenkaaria, koskaan oikeastaan tietämättä mitä siltä haluan. Tai ainakaan tietämättä tietä miten sinne päästä. Siksi olen matkan varrella vahingoittanut ihmisiäkin. Ja samasta syystä annoin ihmisen, joka ei myöskään tiedä, mitä elämältään haluaa, särkeä mut niin, että en tiedä, tuleeko musta samanlaista kokonaista enää, kuin joskus koin olevani. Vai särjinkö minä itse itseni siinä, osaksi varmasti. Kahden hullun yhteentörmäys.
En oikeasti just nyt kunnolla näe, miten mun tulevaisuus muotoutuu. Sinne yritän taas nähdä, tältä sumuverholta, johon nyt olen kiedottu. Ehkä se hälvenee. Siihen mun on pakko uskoa.
Oon 35-vuotias nainen. Kiltti tyttö, priimusoppilas, ihan fiksu, en kuitenkaan mikään neroviisas. Hiukan pienempänä koulukiusattu, mutta ei pahasti, koulukiusaajakin sitten vähän vanhempana. Suuria itsetunnon ongelmia, lähinnä liittyen omaan ulkonäköön. Aina ollut pullee ja pyöree. Jotkut asiat siihen liittyen sai minäkuvan vinksahtamaan niinkin pahasti, että on vaikea uskoa katsoessani kuvia itsestäni, että miten saatoinkin tuntea itseni niin rumaksi, kamalaksi ja kelvottomaksi, kun niissä kuvissa on kuitenkin ihan tavallisen söpö tyttö. Hyvin ongelmallinen äitisuhde, joka on näkynyt monissa asioissa mun elämässä ihan näihin päiviin asti. Isä alkoholisti. Ruotsissa opiskelemassa ikiaikasta unelma-ammattia, opinnot jäi kesken, lähinnä siitä syystä, että masennuin siellä pahasti. Siihen aikaan kuuluu myös häätö sössittyjen raha-asioitten takia. Sairastunut kahdeksan vuotta sitte nivelreumaan. Takana myös kolme vakavampaa parisuhdetta, kuin myös liuta irtosellasia. Tollasessa kondiksessa olin sen noin kolme vuotta sitten, ihan hirveän hukassa siis ja ahdistunut ja sekasin, mutta mulle alkoi ihan oikeesti avautumaan, miten haluan elämääni elää. Mikä on tärkeää ja mikä ei. Olin jopa suht sinut itseni kanssa, kuitenkin, vaikka on edelleenkin paljon issueita itsetuntosaralla.
Sitten tutustuin Äksään. And the hell broke loose.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Itse olen miettinyt tuota omaan ulkonäköön kohdistuvaa kritiikkiä; sitä voi olla niin monenlaista. Jotkuthan tekevät sitä hakeakseen huomiota eli tiettyä pissismeininkiä (oli sitten ikää17v taikka 45v), ei tuo ikää katso.
Mutta on pakosti myös niitä ihmisiä esim. koulukiusattuja joita on mollattu todella pahasti, jonka myötä väkisikkin iskostuu pääkoppaan ajatus että olen ruma tms.
Itselläni on tästä viimeisestä asiasta reilu 10v kokemus, se ehkä juurtaakin sen miksi olen todlla epävarma ulkonäköni suhteen, pidän muita naisia paljon kauniimpana kuin itseäni. En näe peilistä kuin lihavan, tylsä ja ruman näköisen ihmisen. Okei, olen vähän pyöreä mutten nyt mitenkään sairaanloisesti, pitäisi osata ajattella että jotkut tykkää muhkusta mutten pysty! En pysty vain, kun näkee koko aika laihoja näyttäviä naisia :(
Lähetä kommentti