Give me a reason why

Oon tässä taas vaihteeksi miettinyt, että miksi kirjoitan. Miksi kirjoitan just blogia. Motiiveja kaikelle. Muun miettimisen ohessa.

Sillon kun kohta kolme vuotta sitten aloitin blogia kirjottamaan, oli mulla paljon selviämis- ja kasvutyötä edessä itseni kanssa. Pää oli täynnä ajatuksia mun elämästä ja tunteita sinkoili sinne tänne, enemmän kuin jaksoin niitä oikeastaan yksin kantaa. Tuntui hyvältä ajatukselta käsitellä niitä kirjoittamalla. Anonyyminä, koska siihen asti olin elämässäni liian paljon rakentanut suojamuureja ja salaillut miten oikeesti voin, esittänyt rooleja sinne sun tänne. Ja olin siihen umpiväsynyt. Ihan täysin avoimesti omana itsenäni en olisi pystynyt maailmalle julistamaan kaikkea huttua itsestäni. Blogin muodossa kuitenkin, koska sillä lailla tuntui, että se oli "kommunikointia", koska oli mahdollisuus, että joku ne mun tekstini saattaisi lukea. Ja blogia myös siksi, että oon aina tykännyt kirjottamisesta. Itseilmaisua tai jotain. Jos tekstiä itsestäni olisin kirjoittanut vain itselleni, niin en olis sen elävyyteen ja kuvailevuuteen kiinnittänyt huomiota ollenkaan. En olisi ollut pakotettu työstämään niitä tunteita ajatuksiksi enkä ajatuksia ymmärrettävien blogitekstien muotoon. Loppujen lopuks en olisi kirjoittanut ollenkaan. Olisin ollu taas lähtöruudussa kiertävien ajatusteni kanssa, sen saman tunnepyörremyrskyn kourissa.

No. Noin ton siis piti mennä teoriassa. Melkein ton kolme vuotta oon ollut myös mun elämäni merkittävimmässä ja merkillisimmässä ihmissuhteessa kiinni. Jonka jäljistä mä nyt yritän parantua. Mitään seesteistä kasvutarinaa ei siis mun blogeista ole luettavissa.

Samat asiat pätee yhä edelleen kuin sillon, kun kirjoittamisen aloitin. Samat asiat monta kertaa kamalampina vaan. Mä voin välillä tässä niin huonosti kaiken jälkeen; tunteet heittelee surusta, ahdistuksesta, epätoivosta, uupumuksesta ja turtumuksesta, suuttumukseen ja vihaan. Ja mustaan ikävään. Kaikkia näitä on puhuttu kyllästymiseen asti läheisten kanssa. En jaksa enää sylkeä tätä tuskaa ulos puhumalla. Eikä kaikki varmaan jaksa edes kuunnella. Tai ainakin mä en kehtais enää niiltä sitä edes pyytää. Terapiassakin olen käynyt ja just nyt tuntuu, että en tiiä, mitä silläkään olisi annettavaa just nyt.

En väitä, ettei noista ole ollut apua. Paljonkin. Siksi mä tämän tilanteen itselleni valitsinkin. Mulla on palikat miten kipu paranee. Sen kanssa on vaan välillä vaikea elää, niin kauan kun se jyllää oikeen kovana. Jos tää kirjottaminen edes vähän auttaa, niin sitten kirjoitan.

Tässä on vaan yksi iso mutta matkassa tähän blogiin kirjottamisessa. Täällä käy lukemassa ihmisiä, jotka oikeasti tunnen. Myös se merkittävän ja merkillisen ihmissuhteen toinen osapuoli, eli vanhan blogin Äksä. Siksi ihan suoraan asioista kirjottaminen ei oo täällä mahdollista.

Tarttee siis miettiä, että kirjotanko täällä vai muualla.

Oikeestaan taas aika säälittävää ees miettiä näitä. Tekisin joskus ihan just niinku lystään! Muhun sattuu ja paskanko väliä mitä sitte joku aattelee mun bloggailuista. Vaikka mut tuntisikin. Jos mä saan päätäni tällä tavalla tuuletettua, ni siinä on syytä ihan tarpeeksi. Tässä on liian kova hinta jo maksettu siitä, että ajattelee muiden parhaaksi. Ja ihan kaikesta.

"To deny pain you must deny all feeling. Denying feeling leads to insanity."

Muhun sattuu, mutta hullummaksi en halua.