Story of my life

"Ilman itsensä ymmärtämistä, ilman päämäärää saatamme vahingoittaa muita yhtä lailla kuin itseämme. Jos meillä ei ole selvää kuvaa siitä, kuinka asioiden vikaan mennessä näkisimme ne `suuremmassa valossa´, emme kykene käsittelemään elämämme tapahtumia tai ihmisiä asianmukaisesti"
-Caroline Myss

Kirjottamaan sitten. Voisi olla paikallaan kunnon esittelykin. Enhän sellasta tehnyt edes aloittaessani kirjoittamaan siinä vanhassa blogissa.

Alun lainauksessa tiivistyy jotenki koko mun elämäntarina. Olen hapuillut elämässä eteenpäin tavotellen sateenkaaria, koskaan oikeastaan tietämättä mitä siltä haluan. Tai ainakaan tietämättä tietä miten sinne päästä. Siksi olen matkan varrella vahingoittanut ihmisiäkin. Ja samasta syystä annoin ihmisen, joka ei myöskään tiedä, mitä elämältään haluaa, särkeä mut niin, että en tiedä, tuleeko musta samanlaista kokonaista enää, kuin joskus koin olevani. Vai särjinkö minä itse itseni siinä, osaksi varmasti. Kahden hullun yhteentörmäys.

En oikeasti just nyt kunnolla näe, miten mun tulevaisuus muotoutuu. Sinne yritän taas nähdä, tältä sumuverholta, johon nyt olen kiedottu. Ehkä se hälvenee. Siihen mun on pakko uskoa.

Oon 35-vuotias nainen. Kiltti tyttö, priimusoppilas, ihan fiksu, en kuitenkaan mikään neroviisas. Hiukan pienempänä koulukiusattu, mutta ei pahasti, koulukiusaajakin sitten vähän vanhempana. Suuria itsetunnon ongelmia, lähinnä liittyen omaan ulkonäköön. Aina ollut pullee ja pyöree. Jotkut asiat siihen liittyen sai minäkuvan vinksahtamaan niinkin pahasti, että on vaikea uskoa katsoessani kuvia itsestäni, että miten saatoinkin tuntea itseni niin rumaksi, kamalaksi ja kelvottomaksi, kun niissä kuvissa on kuitenkin ihan tavallisen söpö tyttö. Hyvin ongelmallinen äitisuhde, joka on näkynyt monissa asioissa mun elämässä ihan näihin päiviin asti. Isä alkoholisti. Ruotsissa opiskelemassa ikiaikasta unelma-ammattia, opinnot jäi kesken, lähinnä siitä syystä, että masennuin siellä pahasti. Siihen aikaan kuuluu myös häätö sössittyjen raha-asioitten takia. Sairastunut kahdeksan vuotta sitte nivelreumaan. Takana myös kolme vakavampaa parisuhdetta, kuin myös liuta irtosellasia. Tollasessa kondiksessa olin sen noin kolme vuotta sitten, ihan hirveän hukassa siis ja ahdistunut ja sekasin, mutta mulle alkoi ihan oikeesti avautumaan, miten haluan elämääni elää. Mikä on tärkeää ja mikä ei. Olin jopa suht sinut itseni kanssa, kuitenkin, vaikka on edelleenkin paljon issueita itsetuntosaralla.

Sitten tutustuin Äksään. And the hell broke loose.

Päätös

Päätin, että jatkan kirjottamista tänne. Muutamastakin syystä. Ensiksikin, en halua enää paeta. En mitään, en ketään, enkä minkään takia. Mä olen tehnyt sitä ihan liikaa elämässäni. Alkuperäisen blogini jo lopetin siitä syystä, että siellä kävi tuttuja. Tämä olkoon ja pysyköön. Mulla olkoon vastuu siitä, mitä tänne kirjotan. Lukijoilla olkoon vastuu sitte kokea lukemansa miten kokee. Valehdella en aio, mutta en myöskään revitellä toisia koskevissa asioissa. Se että täällä niitä tuttujakin mahdollisesti käy, pakottaa mut kirjottamaan sellaista tekstiä, että ihan koko hukkapätkämitallani voin sen takana seisoa. Mitä hyötyä mulle olisi mitenkään muuten kirjottakaan. Pakottaa miettimään kaikkea syvemmälle ja kaikilta kanteilta. Rikkinäinen ja kipuileva ihminen, kuten minä, helposti ehkä sortuu syyttelemään muita liikaa. Tai itseään liikaa. Jos yrittäis välttää kumpaakin.

En tiedä, miten syvältä ja miten tyhjentävästi ittestäni kirjoitan. Jotkut asiat on ehkä liian kipeitä vieläkin laitettavaksi kaikkien luettavaksi, varsinkin tuttujen, enkä ole täällä enää muutenkaan anonyymi. Toisaalta, mä tiedän, että en olisi mitään voinut muuten tehdäkään, vaikka monia valintojani jälkeenpäin kadunkin. Ei siis ole tavallaan mitään hävettävää.

Tapahtunutta tänään; Tony Halme kuoli. Ei liity mun yllä kirjoittamaan mitenkään, eikä mun elämääni mitenkään. Mutta toi uutinen ahdistaa silti. Tekee surulliseksi ja voimattomaksi. Liian helposti pystyy vetämään yhtäläisyyksiä oman elämänsäkin ihmisiin. :(

Give me a reason why

Oon tässä taas vaihteeksi miettinyt, että miksi kirjoitan. Miksi kirjoitan just blogia. Motiiveja kaikelle. Muun miettimisen ohessa.

Sillon kun kohta kolme vuotta sitten aloitin blogia kirjottamaan, oli mulla paljon selviämis- ja kasvutyötä edessä itseni kanssa. Pää oli täynnä ajatuksia mun elämästä ja tunteita sinkoili sinne tänne, enemmän kuin jaksoin niitä oikeastaan yksin kantaa. Tuntui hyvältä ajatukselta käsitellä niitä kirjoittamalla. Anonyyminä, koska siihen asti olin elämässäni liian paljon rakentanut suojamuureja ja salaillut miten oikeesti voin, esittänyt rooleja sinne sun tänne. Ja olin siihen umpiväsynyt. Ihan täysin avoimesti omana itsenäni en olisi pystynyt maailmalle julistamaan kaikkea huttua itsestäni. Blogin muodossa kuitenkin, koska sillä lailla tuntui, että se oli "kommunikointia", koska oli mahdollisuus, että joku ne mun tekstini saattaisi lukea. Ja blogia myös siksi, että oon aina tykännyt kirjottamisesta. Itseilmaisua tai jotain. Jos tekstiä itsestäni olisin kirjoittanut vain itselleni, niin en olis sen elävyyteen ja kuvailevuuteen kiinnittänyt huomiota ollenkaan. En olisi ollut pakotettu työstämään niitä tunteita ajatuksiksi enkä ajatuksia ymmärrettävien blogitekstien muotoon. Loppujen lopuks en olisi kirjoittanut ollenkaan. Olisin ollu taas lähtöruudussa kiertävien ajatusteni kanssa, sen saman tunnepyörremyrskyn kourissa.

No. Noin ton siis piti mennä teoriassa. Melkein ton kolme vuotta oon ollut myös mun elämäni merkittävimmässä ja merkillisimmässä ihmissuhteessa kiinni. Jonka jäljistä mä nyt yritän parantua. Mitään seesteistä kasvutarinaa ei siis mun blogeista ole luettavissa.

Samat asiat pätee yhä edelleen kuin sillon, kun kirjoittamisen aloitin. Samat asiat monta kertaa kamalampina vaan. Mä voin välillä tässä niin huonosti kaiken jälkeen; tunteet heittelee surusta, ahdistuksesta, epätoivosta, uupumuksesta ja turtumuksesta, suuttumukseen ja vihaan. Ja mustaan ikävään. Kaikkia näitä on puhuttu kyllästymiseen asti läheisten kanssa. En jaksa enää sylkeä tätä tuskaa ulos puhumalla. Eikä kaikki varmaan jaksa edes kuunnella. Tai ainakin mä en kehtais enää niiltä sitä edes pyytää. Terapiassakin olen käynyt ja just nyt tuntuu, että en tiiä, mitä silläkään olisi annettavaa just nyt.

En väitä, ettei noista ole ollut apua. Paljonkin. Siksi mä tämän tilanteen itselleni valitsinkin. Mulla on palikat miten kipu paranee. Sen kanssa on vaan välillä vaikea elää, niin kauan kun se jyllää oikeen kovana. Jos tää kirjottaminen edes vähän auttaa, niin sitten kirjoitan.

Tässä on vaan yksi iso mutta matkassa tähän blogiin kirjottamisessa. Täällä käy lukemassa ihmisiä, jotka oikeasti tunnen. Myös se merkittävän ja merkillisen ihmissuhteen toinen osapuoli, eli vanhan blogin Äksä. Siksi ihan suoraan asioista kirjottaminen ei oo täällä mahdollista.

Tarttee siis miettiä, että kirjotanko täällä vai muualla.

Oikeestaan taas aika säälittävää ees miettiä näitä. Tekisin joskus ihan just niinku lystään! Muhun sattuu ja paskanko väliä mitä sitte joku aattelee mun bloggailuista. Vaikka mut tuntisikin. Jos mä saan päätäni tällä tavalla tuuletettua, ni siinä on syytä ihan tarpeeksi. Tässä on liian kova hinta jo maksettu siitä, että ajattelee muiden parhaaksi. Ja ihan kaikesta.

"To deny pain you must deny all feeling. Denying feeling leads to insanity."

Muhun sattuu, mutta hullummaksi en halua.