Kaupassa käydessä tuli taas itku. Ei uutisarvoa sinällään tolla, mulle tulee nykyään itku ihan kaikesta, vaikka kun mun koira sanoo mulle kurr kurr ja heiluttaa häntää, jos ajatuskaaviot yhdistyy silleen sopivalla tavalla. Kaupassa näköpiiriin osu nuori isä pikkusen poikansa kanssa, arviolta joku kaksvuotias. Ne taitto matkaa pullonpanttausautomaatille. Poika halus välttämättä kävellä ite ja isän isot askeleet myötäs sen pienen vauhtia. Tai hitautta. Ja se oli selkeesti niitten yhteinen juttu, kun ne panttas sitte vihdoin niitä pulloja siinä. Se isä oli niin jotenki ylpee ja välittävä ja läsnä sille pojalle ja se poika taas pollee ittestään, kun osas ja kuitenki niin luottavainen juuri siihen isään. Ja haleista päätellen ne niin tykkäs toisistaan.
Ei taida mulle olla asiat noin. Nyt ainaki siltä niin vaikuttaa. Parhaansa tarttee vaan tehdä... Ja sitten ne kyynelet jo valukin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti