Kipu

"Kipua, pelkää en, siedän sitä, tiedän sen..."



Onhan elämässä ollut paljonkin kipua aikaisemmin. Aina kun ihmisiä on menettänyt, unelmia on murskautunut, on saanut huonoja uutisia, on joutunut silmäkkäin sen kanssa. Suhteista olen joutunut selviämään kolme kertaa. Kun sydänsurun oli ekan kerran joutunut potemaan ja siitä selvis, niin ne kaksi muuta kertaa oli omassa kamaluudessaan kuitenkin helpompia; mä tiesin, että selveisin. Että vaikka tuntui välillä, etten, niin TIESIN koko aika, että siitä kivusta huolimatta, sen rypemisen jälkeen, mä tulisin taas kuntoon. Se tieto antoi kärsivällisyyttä odottaa. Antoi uskoa jaksaa vaan surra ne surut suremalla.

Nyt on erilaista. Mä olen tän kivun kanssa jotenkin ihan ansassa. Edelleen mä kyllä tiedän, että aika vaan tän mun kivun voi parantaa ja monen monta vuodatettua kyyneltä. Mutta. Se miksi mä en tiedä, miten tästä paranen tällä kertaa, on se, että mulla ei oo vaan mun kipu. Mä kannan sitä sen toisenkin kipua koko aika mukanani.

Mulla on lukematon määrä ihan faktaa, miksi mitenkään muuten ei asiat voi ollakaan. Järkisyillä perustellen mun pitäis vihata sitä ihmistä. Mutta mä en pysty olemaan edes vihainen. Osa tästä kivusta johtuu mulle tehdyistä asioista, henkisistä ja fyysisistä. Jotta mä saisin niitä käsiteltyä, niin kai mun pitäs oikeesti tuntea antipatiaa ne tehnyttä ihmistä kohtaan.

Ei mene niin. Kun joku, joka tietää murto-osan kaikesta siitä negatiivisesta yrittää lohduttaa mua, että parempihan se näin on, ettei oo muutenkaan tajunnut, miksi annoin mahdollisuuksia uusiks ja uusiks, niin mä sanon joo, niinpä. Enhän mä halua pakkopaitaan ja lepositeisiin, jonne eittämättä päätyisin, jos huutaisin, niinkuin sydämen tekis mieli: "EI SE OLE SEN VIKA!!" Järki on kyllä kaikkien muitten kaa samaa mieltä.

On mulle sanottu, ettei kukaan voi niin paljon rakastaa... Ai eikö? Mä olen eri mieltä. Just sen takia, että sillä on se tuska. Sellasenaan. Ei kai ketään voi oikeesti edes rakastaa, ellei se oo sitten just kaikkinensa.

Se oli multa kyllä varmaan yltiöpäistä olettaa, että mä jaksaisin sen toisenkin kivun kantaa, edes osaksi. Varsinkin kun se kaikki meni ja menee edelleen mun omalla kustannuksella. Mutta en tiedä, voiko sille sitte mitään; on niin paha olla sen toisen puolestakin, että kaikki tää kietoutuu ihan hirveäksi solmuksi omaa surua ja kipua, sen toisen kipua ja ahdistusta, syyllisyyttä ja epätoivoa. Voiko tällasia solmuja edes avata? En tiedä.

"Onko meistä toisiamme silmiin katsomaan?" Tuskin on.