Maanantaina "kohtasin" ihan uuden ihmisen. Sananmukaisesti. Sydän oli pakahtua siinä kohtaamisessa, vaikka en ees osaa erotella mitä kaikkea siinä tunteitten myrskyssä oikeen tunsin. Tunsin liikaa.
Maanantaina kohtasin myös vanhan ihmisen mun elämässä, pitkästä aikaa. Kävi ihan samalla tavalla kuin aikasemmassa kohtaamisessa. Niin paljon tunteita, ihan helvetisti liikaa tunteita, laidasta laitaan, edelleenkin. Kun tiet taas erosi, vierähti pari kyyneltäkin.
Yksi mun suurimmista peloista on menettämisen pelko. Onks se tullut siitä, että olen niin monet menettänyt? Vai menetänkö just sen pelon takia? Se on varmaan sekä että. Sen pelon kourissa rakennan muuria, en pysty luottamaan, jossittelen, vetäydyn ja asetan ehtoja, ja ajan siten ihmisiä etäämmälle. Kunnes ne ei enää edes ole olemassa.
Menetin.
"...sua ilman kuolen tai joudun helvettiin. Kanssasi sain täällä hetken olla onnellinen. Kaikki kaunis katoaa, nyt mä tiedän sen."
perjantai 13. maaliskuuta 2009
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Ei v*ttu
"And I swear, you're just like a pill. Instead of makin' me better, you keep makin' me ill..."
En kai mä taas voi? Mä lupasin ittelleni, että never again. Viimesin oli vaan liian paljon. Emmä ole tarpeeks vahva ihminen siihen. Mä en halua tätä ainoota "roolia", jossa mulla on väliä, kun millään millä mulle oli niin suuri arvo ja mikä oli niin tärkeetä ja rakasta, ei sitten ollut. Emmä sitä mitenkään muuten voi ajatella. Muutenkin, prioriteettien on oltava nyt ihan muualla kuin mussa tai siinä.
Ja silti. Tai just siks. En vittu tiedä. Hajoaa pää.
En kai mä taas voi? Mä lupasin ittelleni, että never again. Viimesin oli vaan liian paljon. Emmä ole tarpeeks vahva ihminen siihen. Mä en halua tätä ainoota "roolia", jossa mulla on väliä, kun millään millä mulle oli niin suuri arvo ja mikä oli niin tärkeetä ja rakasta, ei sitten ollut. Emmä sitä mitenkään muuten voi ajatella. Muutenkin, prioriteettien on oltava nyt ihan muualla kuin mussa tai siinä.
Ja silti. Tai just siks. En vittu tiedä. Hajoaa pää.
lauantai 7. maaliskuuta 2009
Myrskyää
"And the wind blows through my heart, shivers me one last time..."
Parin sadan kilometrin päässä tuulee, ja aallot lyö edelleen tänne asti. Vaikka sen tiesinkin, että näin se tulee olemaan, tavalla tai toisella, omistakin valinnoista johtuen, niin silti - mielessä myrsky taas.
Hyvää syntymäpäivää mulle vaan. Prkl.
Tulee muuten tasan vuosi tänään siitä, kun tää kaikki hulluus rupes mulle oikeen todenteolla valkenemaan. Tää koko blogi, ne harvat merkinnät, ne on pelkkää pahoinvointia vaan. Vuosi on pitkä aika. Ja edelleen olen samassa seitissä. Aika karua.
Parin sadan kilometrin päässä tuulee, ja aallot lyö edelleen tänne asti. Vaikka sen tiesinkin, että näin se tulee olemaan, tavalla tai toisella, omistakin valinnoista johtuen, niin silti - mielessä myrsky taas.
Hyvää syntymäpäivää mulle vaan. Prkl.
Tulee muuten tasan vuosi tänään siitä, kun tää kaikki hulluus rupes mulle oikeen todenteolla valkenemaan. Tää koko blogi, ne harvat merkinnät, ne on pelkkää pahoinvointia vaan. Vuosi on pitkä aika. Ja edelleen olen samassa seitissä. Aika karua.
perjantai 6. maaliskuuta 2009
Paskabiisi...
...mutta mitkä sanat. Huihui.
Koska ettei tuu väärää kuvaa, että mä olisin kaikessa aina ollut vaan viaton uhri, joka nyt suuresti kärsii ja kituu (niinkuin tekee), niin korjataan se käsitys. Aika umpihulluhan mäkin olen. Kirjotetaan siitä paremmalla ajalla. Sitä kuvaamaan noi sanat tossa. Vois olla musta kirjotettu. Apulannan Toni, sen tarttee kans olla kokenu yhtä ja toista elämässään, kun miettii mitä kaikkee se on kirjaillu.
Odottaa edessä
se miltä pelastettu on
Merkit tunnistaa
ennestään
Niihin hakeutuu
jotka tekee sen
saman haavan kuin
ensimmäinen
Missä päättyy kauneus
ja alkaa riippuvuus
Ne huomaamatta toistensa
ihoihin pukeutuu
Luuhun asti on
tehnyt työnsä aurinko
Kaunis, armoton
hiiltä suudelman perintö
Kun mieli harhautuu
nautinnon toivossa
niin kuinka pettävä
kokeminen onkaan
Tulikaan ei saa
koskaan tarpeekseen
jos sille riittää vaan
jotain mikä palaa
Luuhun asti on
tehnyt työnsä aurinko
Kaunis, armoton
hiiltä suudelman perintö
Eikä vielä ole edes ilta
Eikä vielä ole edes ilta
Aseesi riisuu mut aseista
eikä mulla ole millä taistella
Isket vaan oikeella hetkellä
muuten olisin vahva
Mut mä uskon että voitan lopulta
sillä minulla on suunnitelma
Terä tiukasti luiden välissä
kädestäsi kirpoaa kahva
Luuhun asti on
tehnyt työnsä aurinko
kaunis, armoton
hiiltä suudelman perintö
Luuhun asti on
eikä vielä ole edes ilta
Kaunis, armoton
eikä vielä ole edes ilta
Koska ettei tuu väärää kuvaa, että mä olisin kaikessa aina ollut vaan viaton uhri, joka nyt suuresti kärsii ja kituu (niinkuin tekee), niin korjataan se käsitys. Aika umpihulluhan mäkin olen. Kirjotetaan siitä paremmalla ajalla. Sitä kuvaamaan noi sanat tossa. Vois olla musta kirjotettu. Apulannan Toni, sen tarttee kans olla kokenu yhtä ja toista elämässään, kun miettii mitä kaikkee se on kirjaillu.
Odottaa edessä
se miltä pelastettu on
Merkit tunnistaa
ennestään
Niihin hakeutuu
jotka tekee sen
saman haavan kuin
ensimmäinen
Missä päättyy kauneus
ja alkaa riippuvuus
Ne huomaamatta toistensa
ihoihin pukeutuu
Luuhun asti on
tehnyt työnsä aurinko
Kaunis, armoton
hiiltä suudelman perintö
Kun mieli harhautuu
nautinnon toivossa
niin kuinka pettävä
kokeminen onkaan
Tulikaan ei saa
koskaan tarpeekseen
jos sille riittää vaan
jotain mikä palaa
Luuhun asti on
tehnyt työnsä aurinko
Kaunis, armoton
hiiltä suudelman perintö
Eikä vielä ole edes ilta
Eikä vielä ole edes ilta
Aseesi riisuu mut aseista
eikä mulla ole millä taistella
Isket vaan oikeella hetkellä
muuten olisin vahva
Mut mä uskon että voitan lopulta
sillä minulla on suunnitelma
Terä tiukasti luiden välissä
kädestäsi kirpoaa kahva
Luuhun asti on
tehnyt työnsä aurinko
kaunis, armoton
hiiltä suudelman perintö
Luuhun asti on
eikä vielä ole edes ilta
Kaunis, armoton
eikä vielä ole edes ilta
Kipu
"Kipua, pelkää en, siedän sitä, tiedän sen..."
Onhan elämässä ollut paljonkin kipua aikaisemmin. Aina kun ihmisiä on menettänyt, unelmia on murskautunut, on saanut huonoja uutisia, on joutunut silmäkkäin sen kanssa. Suhteista olen joutunut selviämään kolme kertaa. Kun sydänsurun oli ekan kerran joutunut potemaan ja siitä selvis, niin ne kaksi muuta kertaa oli omassa kamaluudessaan kuitenkin helpompia; mä tiesin, että selveisin. Että vaikka tuntui välillä, etten, niin TIESIN koko aika, että siitä kivusta huolimatta, sen rypemisen jälkeen, mä tulisin taas kuntoon. Se tieto antoi kärsivällisyyttä odottaa. Antoi uskoa jaksaa vaan surra ne surut suremalla.
Nyt on erilaista. Mä olen tän kivun kanssa jotenkin ihan ansassa. Edelleen mä kyllä tiedän, että aika vaan tän mun kivun voi parantaa ja monen monta vuodatettua kyyneltä. Mutta. Se miksi mä en tiedä, miten tästä paranen tällä kertaa, on se, että mulla ei oo vaan mun kipu. Mä kannan sitä sen toisenkin kipua koko aika mukanani.
Mulla on lukematon määrä ihan faktaa, miksi mitenkään muuten ei asiat voi ollakaan. Järkisyillä perustellen mun pitäis vihata sitä ihmistä. Mutta mä en pysty olemaan edes vihainen. Osa tästä kivusta johtuu mulle tehdyistä asioista, henkisistä ja fyysisistä. Jotta mä saisin niitä käsiteltyä, niin kai mun pitäs oikeesti tuntea antipatiaa ne tehnyttä ihmistä kohtaan.
Ei mene niin. Kun joku, joka tietää murto-osan kaikesta siitä negatiivisesta yrittää lohduttaa mua, että parempihan se näin on, ettei oo muutenkaan tajunnut, miksi annoin mahdollisuuksia uusiks ja uusiks, niin mä sanon joo, niinpä. Enhän mä halua pakkopaitaan ja lepositeisiin, jonne eittämättä päätyisin, jos huutaisin, niinkuin sydämen tekis mieli: "EI SE OLE SEN VIKA!!" Järki on kyllä kaikkien muitten kaa samaa mieltä.
On mulle sanottu, ettei kukaan voi niin paljon rakastaa... Ai eikö? Mä olen eri mieltä. Just sen takia, että sillä on se tuska. Sellasenaan. Ei kai ketään voi oikeesti edes rakastaa, ellei se oo sitten just kaikkinensa.
Se oli multa kyllä varmaan yltiöpäistä olettaa, että mä jaksaisin sen toisenkin kivun kantaa, edes osaksi. Varsinkin kun se kaikki meni ja menee edelleen mun omalla kustannuksella. Mutta en tiedä, voiko sille sitte mitään; on niin paha olla sen toisen puolestakin, että kaikki tää kietoutuu ihan hirveäksi solmuksi omaa surua ja kipua, sen toisen kipua ja ahdistusta, syyllisyyttä ja epätoivoa. Voiko tällasia solmuja edes avata? En tiedä.
"Onko meistä toisiamme silmiin katsomaan?" Tuskin on.
Onhan elämässä ollut paljonkin kipua aikaisemmin. Aina kun ihmisiä on menettänyt, unelmia on murskautunut, on saanut huonoja uutisia, on joutunut silmäkkäin sen kanssa. Suhteista olen joutunut selviämään kolme kertaa. Kun sydänsurun oli ekan kerran joutunut potemaan ja siitä selvis, niin ne kaksi muuta kertaa oli omassa kamaluudessaan kuitenkin helpompia; mä tiesin, että selveisin. Että vaikka tuntui välillä, etten, niin TIESIN koko aika, että siitä kivusta huolimatta, sen rypemisen jälkeen, mä tulisin taas kuntoon. Se tieto antoi kärsivällisyyttä odottaa. Antoi uskoa jaksaa vaan surra ne surut suremalla.
Nyt on erilaista. Mä olen tän kivun kanssa jotenkin ihan ansassa. Edelleen mä kyllä tiedän, että aika vaan tän mun kivun voi parantaa ja monen monta vuodatettua kyyneltä. Mutta. Se miksi mä en tiedä, miten tästä paranen tällä kertaa, on se, että mulla ei oo vaan mun kipu. Mä kannan sitä sen toisenkin kipua koko aika mukanani.
Mulla on lukematon määrä ihan faktaa, miksi mitenkään muuten ei asiat voi ollakaan. Järkisyillä perustellen mun pitäis vihata sitä ihmistä. Mutta mä en pysty olemaan edes vihainen. Osa tästä kivusta johtuu mulle tehdyistä asioista, henkisistä ja fyysisistä. Jotta mä saisin niitä käsiteltyä, niin kai mun pitäs oikeesti tuntea antipatiaa ne tehnyttä ihmistä kohtaan.
Ei mene niin. Kun joku, joka tietää murto-osan kaikesta siitä negatiivisesta yrittää lohduttaa mua, että parempihan se näin on, ettei oo muutenkaan tajunnut, miksi annoin mahdollisuuksia uusiks ja uusiks, niin mä sanon joo, niinpä. Enhän mä halua pakkopaitaan ja lepositeisiin, jonne eittämättä päätyisin, jos huutaisin, niinkuin sydämen tekis mieli: "EI SE OLE SEN VIKA!!" Järki on kyllä kaikkien muitten kaa samaa mieltä.
On mulle sanottu, ettei kukaan voi niin paljon rakastaa... Ai eikö? Mä olen eri mieltä. Just sen takia, että sillä on se tuska. Sellasenaan. Ei kai ketään voi oikeesti edes rakastaa, ellei se oo sitten just kaikkinensa.
Se oli multa kyllä varmaan yltiöpäistä olettaa, että mä jaksaisin sen toisenkin kivun kantaa, edes osaksi. Varsinkin kun se kaikki meni ja menee edelleen mun omalla kustannuksella. Mutta en tiedä, voiko sille sitte mitään; on niin paha olla sen toisen puolestakin, että kaikki tää kietoutuu ihan hirveäksi solmuksi omaa surua ja kipua, sen toisen kipua ja ahdistusta, syyllisyyttä ja epätoivoa. Voiko tällasia solmuja edes avata? En tiedä.
"Onko meistä toisiamme silmiin katsomaan?" Tuskin on.
torstai 5. maaliskuuta 2009
Tears again
Kaupassa käydessä tuli taas itku. Ei uutisarvoa sinällään tolla, mulle tulee nykyään itku ihan kaikesta, vaikka kun mun koira sanoo mulle kurr kurr ja heiluttaa häntää, jos ajatuskaaviot yhdistyy silleen sopivalla tavalla. Kaupassa näköpiiriin osu nuori isä pikkusen poikansa kanssa, arviolta joku kaksvuotias. Ne taitto matkaa pullonpanttausautomaatille. Poika halus välttämättä kävellä ite ja isän isot askeleet myötäs sen pienen vauhtia. Tai hitautta. Ja se oli selkeesti niitten yhteinen juttu, kun ne panttas sitte vihdoin niitä pulloja siinä. Se isä oli niin jotenki ylpee ja välittävä ja läsnä sille pojalle ja se poika taas pollee ittestään, kun osas ja kuitenki niin luottavainen juuri siihen isään. Ja haleista päätellen ne niin tykkäs toisistaan.
Ei taida mulle olla asiat noin. Nyt ainaki siltä niin vaikuttaa. Parhaansa tarttee vaan tehdä... Ja sitten ne kyynelet jo valukin.
Ei taida mulle olla asiat noin. Nyt ainaki siltä niin vaikuttaa. Parhaansa tarttee vaan tehdä... Ja sitten ne kyynelet jo valukin.
Enkeli?
Emmä usko enkeleihin. Tohon edelliseen postaukseen viitaten. Tahtoisin uskoa kyllä. Vieläkin.
En tarkota tässä niinkun en tossa edellisessäkään noita taivaan enkeleitä. Se on eri pohdinta uskonko niihin vai ei ja miks. Tarkotan ihmisiä. Ihmisiä, jotka on elämän enkeleitä. Silloin, kun on vaikeeta ja silloin, kun on kivaa. Mä luulin, että mulla oli sellanen ihminen. Ei ollu.
En tiiä, uskonko enää ihmisiin. Sellanen kauhee ajatus on riivannut mua tänään. Kyllä mä tiedän, että hyviä ihmisiä on. Paljonkin. Munkin elämässä. Mutta jos ite on ihan evvk, niinkuin mä nyt olen, niin en pysty olemaan sellanen, että muhun voi uskoa. Ihmisenä ja enkelinä. "Enkelisuhde" menee aina molempiin suuntiin. Ja mä olen ihan tyhjä.
Edellisestä postauksesta nämäkin: Henkinen voima. Non-existent. Apu ja tuki toisilta. Saisin kyllä, mutta mä olen hyväksikäyttäjätasolla; emmä pysty antamaan takasin. Eli en siis pysty ottamaan kauheesti vastaan. Ja ainoa mikä on varma, on se, että selvittävä on.
Yksin siis. Mä en ole ikinä ollut näin yksin.
Mä en jaksa kohta enää. Yhtään mitään. En tätä kipua, en tätä tyhjyyttä, en tätä, että mä en löydä enää itteäni. En jaksa olla surullinen. En jaksa itkeä "koko aika" - kyynelillä tai ilman. En jaksa muistoja, en jaksa unia, en jaksa itseäni. En jaksa sitä, että mä en ole iloinen mistään. En jaksa.
Mä koitan jaksaa toivoa ja uskoa, että se apu mitä saan - että se auttaa. Ainoo toivo. :(
En tarkota tässä niinkun en tossa edellisessäkään noita taivaan enkeleitä. Se on eri pohdinta uskonko niihin vai ei ja miks. Tarkotan ihmisiä. Ihmisiä, jotka on elämän enkeleitä. Silloin, kun on vaikeeta ja silloin, kun on kivaa. Mä luulin, että mulla oli sellanen ihminen. Ei ollu.
En tiiä, uskonko enää ihmisiin. Sellanen kauhee ajatus on riivannut mua tänään. Kyllä mä tiedän, että hyviä ihmisiä on. Paljonkin. Munkin elämässä. Mutta jos ite on ihan evvk, niinkuin mä nyt olen, niin en pysty olemaan sellanen, että muhun voi uskoa. Ihmisenä ja enkelinä. "Enkelisuhde" menee aina molempiin suuntiin. Ja mä olen ihan tyhjä.
Edellisestä postauksesta nämäkin: Henkinen voima. Non-existent. Apu ja tuki toisilta. Saisin kyllä, mutta mä olen hyväksikäyttäjätasolla; emmä pysty antamaan takasin. Eli en siis pysty ottamaan kauheesti vastaan. Ja ainoa mikä on varma, on se, että selvittävä on.
Yksin siis. Mä en ole ikinä ollut näin yksin.
Mä en jaksa kohta enää. Yhtään mitään. En tätä kipua, en tätä tyhjyyttä, en tätä, että mä en löydä enää itteäni. En jaksa olla surullinen. En jaksa itkeä "koko aika" - kyynelillä tai ilman. En jaksa muistoja, en jaksa unia, en jaksa itseäni. En jaksa sitä, että mä en ole iloinen mistään. En jaksa.
Mä koitan jaksaa toivoa ja uskoa, että se apu mitä saan - että se auttaa. Ainoo toivo. :(
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Enkeli
¨
"Here I am, will you send me an angel."
Tarvisin todella. Hetkinä, kun meinaan musertua pelkoihin ja ahdistukseen ja suruun. Sillon tuntuu, että mut on enkelit ihan täysin hylänneet. Välillä sitten taas ajattelee, että ehkä se kaiken tapahtuneen jälkeen onkin niin, että joku enkeli musta edelleen pitääkin huolta. Että ylipäätään tässä vielä olen.
Niin tai näin, ton miettiminen on tavallaan turhaa. Varmaa on vaan se, että sen enkelin tai enkeleitä tulen montaa kertaa tarviimaan vierelleni tässä näin. Olkoon se enkeli sitten oma henkinen voima tai apu ja tuki muualta tai oikeestaan varmaan yhdistelmä molemmista. Huh.
"Here I am, will you send me an angel."
Tarvisin todella. Hetkinä, kun meinaan musertua pelkoihin ja ahdistukseen ja suruun. Sillon tuntuu, että mut on enkelit ihan täysin hylänneet. Välillä sitten taas ajattelee, että ehkä se kaiken tapahtuneen jälkeen onkin niin, että joku enkeli musta edelleen pitääkin huolta. Että ylipäätään tässä vielä olen.
Niin tai näin, ton miettiminen on tavallaan turhaa. Varmaa on vaan se, että sen enkelin tai enkeleitä tulen montaa kertaa tarviimaan vierelleni tässä näin. Olkoon se enkeli sitten oma henkinen voima tai apu ja tuki muualta tai oikeestaan varmaan yhdistelmä molemmista. Huh.
Mesemarttyyrit
Joskus syksyllä rakkaan frendin kanssa käyty mesekeskustelunpätkä:
Frendi ja vittu tä mun valitus onki SUPER RASITTAVAA
Frendi nyt en vaan enää valita.. ite oon tän valinnu
LBW valittaa pitää oikeesti sillo ku siltä tuntuu
LBW ja ehkä se mies on sellanen mille pitää alleviivatusti sanoa ne asiat kun mättää... aika monet on sellasia ´
LBW koska jos ja kun ne ei vaan tajua ni kerää ite sitä marttyyriutta sisäänsä....
LBW vaikka se kuinka oliski perseestä että kaikki täytyy sanoa
Frendi mut täs alkaa ittee vituttaa tä oma valitus.... ku tää nyt vaan on näin...
LBW sama siinä jos ei valita vaiks siltä tuntuu
LBW sinne ne jää sisälle ja sitte onki yht'äkkii ihan rikki kaikesta ku ne vaan vyöryy yli
LBW mut kuten puhuttiin aikasemmin ni tiedän että valituski vituttaa
LBW just kun ei saa valittaa jne, toi kasvatus sellanen
Frendi heheeee... ihan kokemuksesta puhut... kuulostaa sille :D
LBW no puhunki kokemuksesta :D
LBW sit se on niinki että muille on viel kaiken lisäks helpompi sanoa että tee niin ja näin älä noin, kuin elää ite sen mukaan...
Frendi tulee taas se tunne et sä oot oikeesti TÄYDELLINEN tos suhtees ku osaat pohtii ja funtsii ihan MIELETTÖMÄN MONELTA KANTILTA KAIKKEEEE
Frendi :)
LBW :D
LBW no kiitos siis of koos
LBW mutta mitä hyötyä mulle siitä on?
LBW ittelleni siis?
LBW ei mitn ainakaan toistaseks tuntuu vähän!! :D
Frendi marttyyri!!!!
LBW OLEN!!!!!!!!!!
LBW mut hyvä oikeesti tietty jos voi pohtia asioita silleen että vaiks sulle on siitä hyötyä tai ees lohtuu
LBW ehkä se on niin että ajatus tulee ensin ja sitte
ohjaa tekemistä pikkuhiljaa sinne oikeeseen suuntaan? Niin ne väittää...
Frendi *taputtaa* Niin just!
LBW sittehän täs on viel vaiks kuin paljo toivoo :)
Marttyyrius on suolesta. Kyllä. Mutta kuinka paljon olisikaan jäänyt hyviäkin juttuja tapahtumatta, jos oisin ollut antamatta mahdollisuuksia? Paljon, melkein kaikki, väittäisin. Mutta toisaalta; mahdollisuuksia mihin - siihen, että mun rajoja voi moukaroida aina vaan tunnistamattomampaan suuntaan? Ja sitten siitä lopputulemana arvostaa mua aina vaan vähemmän. Äh, en vaan osaa. Enkä tajua.
Toi frendikin, se nyt sitten eroaa. Se lopetti marttyroinnin. Good for her.
Frendi ja vittu tä mun valitus onki SUPER RASITTAVAA
Frendi nyt en vaan enää valita.. ite oon tän valinnu
LBW valittaa pitää oikeesti sillo ku siltä tuntuu
LBW ja ehkä se mies on sellanen mille pitää alleviivatusti sanoa ne asiat kun mättää... aika monet on sellasia ´
LBW koska jos ja kun ne ei vaan tajua ni kerää ite sitä marttyyriutta sisäänsä....
LBW vaikka se kuinka oliski perseestä että kaikki täytyy sanoa
Frendi mut täs alkaa ittee vituttaa tä oma valitus.... ku tää nyt vaan on näin...
LBW sama siinä jos ei valita vaiks siltä tuntuu
LBW sinne ne jää sisälle ja sitte onki yht'äkkii ihan rikki kaikesta ku ne vaan vyöryy yli
LBW mut kuten puhuttiin aikasemmin ni tiedän että valituski vituttaa
LBW just kun ei saa valittaa jne, toi kasvatus sellanen
Frendi heheeee... ihan kokemuksesta puhut... kuulostaa sille :D
LBW no puhunki kokemuksesta :D
LBW sit se on niinki että muille on viel kaiken lisäks helpompi sanoa että tee niin ja näin älä noin, kuin elää ite sen mukaan...
Frendi tulee taas se tunne et sä oot oikeesti TÄYDELLINEN tos suhtees ku osaat pohtii ja funtsii ihan MIELETTÖMÄN MONELTA KANTILTA KAIKKEEEE
Frendi :)
LBW :D
LBW no kiitos siis of koos
LBW mutta mitä hyötyä mulle siitä on?
LBW ittelleni siis?
LBW ei mitn ainakaan toistaseks tuntuu vähän!! :D
Frendi marttyyri!!!!
LBW OLEN!!!!!!!!!!
LBW mut hyvä oikeesti tietty jos voi pohtia asioita silleen että vaiks sulle on siitä hyötyä tai ees lohtuu
LBW ehkä se on niin että ajatus tulee ensin ja sitte
ohjaa tekemistä pikkuhiljaa sinne oikeeseen suuntaan? Niin ne väittää...
Frendi *taputtaa* Niin just!
LBW sittehän täs on viel vaiks kuin paljo toivoo :)
Marttyyrius on suolesta. Kyllä. Mutta kuinka paljon olisikaan jäänyt hyviäkin juttuja tapahtumatta, jos oisin ollut antamatta mahdollisuuksia? Paljon, melkein kaikki, väittäisin. Mutta toisaalta; mahdollisuuksia mihin - siihen, että mun rajoja voi moukaroida aina vaan tunnistamattomampaan suuntaan? Ja sitten siitä lopputulemana arvostaa mua aina vaan vähemmän. Äh, en vaan osaa. Enkä tajua.
Toi frendikin, se nyt sitten eroaa. Se lopetti marttyroinnin. Good for her.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2009
Vanha kauppalappu
Tarotkortti Kuolema, radikaalin ulkoisen muutoksen kortti:
"Vanhojen suhteiden on päätyttävä. Pienikin halu tarrautua vanhaan tekee kuolemasta kiduttavampaa. Irtipäästäminen vapauttaa sinut. Hermann Hesse käskee meitä antamaan itsemme pudota. Kun kieltäytyy kaikesta tuesta ja kuuntelee sydämen opasta voittaa kaiken. Kun päästää irti, ei ole enää pelkoa eikä vaaraa. Ole valmis tekemään tarvittavat muutokset. Hyväksy tuska, joka seuraa vanhan menettämisestä."
Menneen viikon keskiviikkona mun oli koettava pieni kuolema. Pisteen laittaminen on nyt ylipäätään mahdollista. Vanha kauppalappu hanskalokerossa, jonka viimenen ranskalainen viiva oli: Koirille luut. Hengitys melkein salpautui tuskasta ja ahdistuksesta. Se kertoo, että mä edelleen vaan tahtoisin takertua siihen, jolla ei sille toiselle ollut ollenkaan samalla lailla väliä. Koska mä oikeen kunnolla putoan? Mä haluaisin jo.
"Vanhojen suhteiden on päätyttävä. Pienikin halu tarrautua vanhaan tekee kuolemasta kiduttavampaa. Irtipäästäminen vapauttaa sinut. Hermann Hesse käskee meitä antamaan itsemme pudota. Kun kieltäytyy kaikesta tuesta ja kuuntelee sydämen opasta voittaa kaiken. Kun päästää irti, ei ole enää pelkoa eikä vaaraa. Ole valmis tekemään tarvittavat muutokset. Hyväksy tuska, joka seuraa vanhan menettämisestä."
Menneen viikon keskiviikkona mun oli koettava pieni kuolema. Pisteen laittaminen on nyt ylipäätään mahdollista. Vanha kauppalappu hanskalokerossa, jonka viimenen ranskalainen viiva oli: Koirille luut. Hengitys melkein salpautui tuskasta ja ahdistuksesta. Se kertoo, että mä edelleen vaan tahtoisin takertua siihen, jolla ei sille toiselle ollut ollenkaan samalla lailla väliä. Koska mä oikeen kunnolla putoan? Mä haluaisin jo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
