No pun intended

...mutta ton öisen postauksen otsikko, se on kipee sana menneestä keväästä. En sitä kaikkea tosin edes aatellu yöllä kirjotellessani, mutta kirosana. Sehän se on. Ällötys.

Hyvää joulua vaan kaikille. Erityisesti niille, jotka henkilökohtaisesti tunnen. Teitähän siellä lukijoissa piisaa. Harmi, ettei minkään muunlaisesta kommunikoinnista tullut yhtään mitään teidän kanssa. Ei olis ehkä näin paskat fiilikset, jos joskus kaikesta paskanjauhannasta olis ollut jotain rakentavaa hyötyäkin.

Kolari

Joulu tulee. En haluaisi, että se tulee. En haluaisi sitä viettää. Liikaa ajatuksia ja odotuksia, että millanen sen pitäisi olla. Muistoja ja fiiliksiä menneistä. Ahdistusta, surua ja ikävää. Kolari kaikelle sille mitä joulun "pitäisi" olla.

Mutta, tietenkin. Se tulee. Halusin tai en ja vietettävä se on.

Sepä tarkottaa siis taas kerran sitä, että mä olen olevinaan enempi ok kuin olenkaan. Siksi kai ajatus joulunvietosta just tällä hetkellä vastenmielinen onkin. Mutta sitten taas; ei sekään mun olosta tekisi yhtään sen parempaa, jos kaataisin mun pahaa oloa muitten niskaan ja pilaisin siten kaikkien fiilistä. Päinvastoin, tulisi vieläkin paskempi olo.

Ja joulu ei poistu olemasta, vaikka mä kuinka sitä toivoisin. Niinkuin ei moni muukaan asia elämästä. Asioita on vaan tehtävä, vaikka sitten se naamari tunteitten ja olojen peittona. Muuten on vieläkin pahempi olla, jos vaan päästää kaikesta irti ja haistattaa pitkät, kun on niin paha olla, ei huvita... Mä tiedän kyllä, koska mä olen senkin reitin kokeillut.

Robottina sitten vaikka. Kyllä se joskus muuttuu. Uskon niin.

To loved and lost

Ehkä ensi elämässä
kaksin olemme taas tässä
aivan hiljaa juuri näin
lähekkäin

Ehkä ensi elämässä
hetkessä niin kiitävässä
voimme olla jälleen näin
sylikkäin

Älä piittaa kyyneleistä
ole kuin et huomaiskaan
en vain vielä pysty meistä
ihan täysin luopumaan

Sinä pysyt mielessäni
vaikka nyt sä lähdet pois
ehkä joskus kaikki toisin olla vois

Quick fix

"Olet siellä missä ajatuksesikin ovat ja olet matkalla sinne minne ajatuksesi sinua vievät, halusit sitä sitten tai et."

En oo koskaan tullut riippuvaiseksi mistään; alkoholista, tupakasta, lääkkeistä. Vaikka kaikkee on tullut käytettyäkin, enempi tai vähempi. Mutta ei ole koskaan ollut vaikeutta olla ilmankaan, lopettaa siihen paikkaan. Silti hyvin ymmärrän kyllä ihmisiä, jotka jäävät koukkuun, joilla ei riitäkään voimat olla ilman, jotka lankeaa houkutukseen kerta toisensa jälkeen. Vaikka taatusti nekin ihmiset tietävät järjen tasolla, että olis niin paljon parempi olla ilman. Pitkässä juoksussa, vaikka hetkellisesti toiskin paskaa oloa vierotusoireitten, fyysisten ja henkisten muodossa. Quick fix, kerta vielä, katotaan sitte huomenna tai joskus tulevaisuudessa...

Ajatukset kulkee liikaa tiettyyn suntaan. Ei ne anna rauhaa. Vaikka se järki sanookin jo niin monen asian summana, että ei ole muuta vaihtoehtoa. Ikävä iskee välillä ihan hurjalla voimalla. Ja sumentaa sillon ne syyt, miksi asiat on näin. Kun olis vaan niin ihana kuulla edes ääni, nähdä kasvot, olla hetki taas yhdessä.

Quick fix.

Vain huomatakseni, että henkinen krapula on sen jälkeen aina vaan suurempi. Ei ole sitä ihmistä jota ikävöin, vaikka sen kuvajainen siinä edessä istuikin. Ei olisi olemassa niitä asioita, joita kaipaan. Kaiken ympärillä vaan suuri välinpitämättömyys, joka tappoi jo mun toivon ja uskon. Joka pikku hiljaa olisi tappanut mutkin. Tehnyt välinpitämättömäksi.



"Aina kovaa ei ikinä pehmeää
Enkeleitä ei meille riitäkkään
Mene vaan mä voin kääntää pään
Vaikeaa selittää ja ymmärtää
miten toisesta aina jälki jää
Mene vaan

Sitä mitä koitin sussa koskettaa
tajusin ei oo olemassakaan
Aika kuole ei tappamallakaan
Mene vaan"


Tarvii vaan uskoa siihen, että joskus ne ajatukset ei enää kulje tohon suuntaan. Että silloin tämä synkkä ikävä, sekin on poissa.

Usko ja toivo kuoli. Tappakaa vielä tämä rakkauskin sitten. Olisi helpompaa. :(

Suru...

... on rakkauden hinta. Sillon kun on oikeen mustaa, täytyy muistutella ittelleen, että kyynelten läpi loistaa joskus vielä ne kaikki onnelliset muistot. Ei muuten itkettäiskään.

Jos sä tahdot niin

"Mutta ilman rakkautta hukun öihin sekaviin
Ja ilman rakkautta, no niin...
Ilman rakkautta olen puolitiessä helvettiin..."



No niin...

Puolitiessä helvettiin. Kyllä joo. Mutta kun se "rakkaus" vei mut ihan sinne helvettiin asti. Kun tein kaiken ton, ja silti, no niin...

Kyllä mustakin joku ajattelee samalla tavalla takasin joskus vielä.

Walk the line

Hieno leffa.

Mä niin haluisin kanssa voida teljetä yhden ihmisen lukkojen taakse hetkeks kärsimään paskat pois. Yksin. Sen ittensä takia.

"...because you're mine, I'll walk the line..."

100% ellei enempikin

Mä en halua enkä halunnut että asiat on näin. Että ollaan toisistamme valovuoden päästä erillään. Kuin mitään ei olis koskaan ollutkaan. Oon yrittänyt korjata, parantaa, hyvittää, rakentaa - yrittänyt 100 % ellei enempikin.

Se on turhauttavaa ja kovin rikkovaa silloin, kun kaikki johtaa vain siihen, että kylmyys vaan lisääntyy. Onko sillä sitten väliä, että johtuuko se siitä, ettei se toinen välitä enää vai siitä, että se on rakentanut ympärilleen muurin, josta kaikki johtuu ja jonka läpi ei vaan pääse, koska se pelkää, että sitä sattuu taas?

Mun kannalta sillä ei ole. Sattuu ja ahdistaa ihan samalla lailla riippumatta siitä kumpi on syynä. Paitsi että kakkosvaihtoehto, se muuri, on kai sittenki pahempi. Umpimulkkuselitys tois aika paljon lisäenergiaa surun käsittelyyn, sen sijaan että syyllistää itteensä kärsivän ihmisen hylkäämisestä.

Mun tarvis olla itsekkäämpi ihminen.

"Notice me, take my hand
Why are we strangers when our love is strong
Why carry on without me

Everytime I try to fly, I fall
Without my wings, I feel so small
I guess I need you, baby
And everytime I see you in my dreams
I see your face, it's haunting me
I guess I need you, baby

...

I may have made it rain
Please forgive me
My weakness caused you pain and this song's my sorry

At night I pray that soon your face will fade away

And everytime I try to fly, I fall
Without my wings, I feel so small
I guess I need you, baby
And everytime I see you in my dreams
I see your face, you're haunting me
I guess I need you, baby"

Britney Spears - Everytime
Uploaded by Priere-3. -

;)

Siitä se kaikki lähti kaks ja puol vuotta sitten. Jos just nyt pitäs sanoa, niin toivoisin, ettei tota puolipistettä ja sulkumerkkiä, jotka silmää vinkkaavan hymiönkin muodostaa, olis koskaan mulle osotettu. Vaikka ei kai elämässä sais toivoa asioita tapahtumattomiksi ja tekemättömiksi, vaan elää elämäänsä eteenpäin kaikista kokemuksista kasvaneena ja viisastuneena.

Mutta kun mulla on vaan niin ryöstetty olo. :(

VÄ!

... eli suomeks vitunääliö.

Minä joo varmasti ja tietenkin. Sehän ei oo epäselvää edes mulle ittelleni.

Mutta ennenkaikkea se toinen nyt.




"Me kestäisimme toisiltamme mitä tahansa.
Se mitä saisin sinulta, se voisi korvata
ne levottomat illat sekä unettomat yöt,
ajat, turhan hapuilun ja mitättömät työt"

Niin. Paljonko on mitä tahansa?

Kyllä mä tiedän periaatteessa vastauksenkin. Mitä tahansa on liikaa tässä tapauksessa.

"Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran
Olet todella viisas, elät vain hetken verran"

Connecting people

Maanantaina "kohtasin" ihan uuden ihmisen. Sananmukaisesti. Sydän oli pakahtua siinä kohtaamisessa, vaikka en ees osaa erotella mitä kaikkea siinä tunteitten myrskyssä oikeen tunsin. Tunsin liikaa.

Maanantaina kohtasin myös vanhan ihmisen mun elämässä, pitkästä aikaa. Kävi ihan samalla tavalla kuin aikasemmassa kohtaamisessa. Niin paljon tunteita, ihan helvetisti liikaa tunteita, laidasta laitaan, edelleenkin. Kun tiet taas erosi, vierähti pari kyyneltäkin.

Yksi mun suurimmista peloista on menettämisen pelko. Onks se tullut siitä, että olen niin monet menettänyt? Vai menetänkö just sen pelon takia? Se on varmaan sekä että. Sen pelon kourissa rakennan muuria, en pysty luottamaan, jossittelen, vetäydyn ja asetan ehtoja, ja ajan siten ihmisiä etäämmälle. Kunnes ne ei enää edes ole olemassa.

Menetin.



"...sua ilman kuolen tai joudun helvettiin. Kanssasi sain täällä hetken olla onnellinen. Kaikki kaunis katoaa, nyt mä tiedän sen."

Ei v*ttu

"And I swear, you're just like a pill. Instead of makin' me better, you keep makin' me ill..."



En kai mä taas voi? Mä lupasin ittelleni, että never again. Viimesin oli vaan liian paljon. Emmä ole tarpeeks vahva ihminen siihen. Mä en halua tätä ainoota "roolia", jossa mulla on väliä, kun millään millä mulle oli niin suuri arvo ja mikä oli niin tärkeetä ja rakasta, ei sitten ollut. Emmä sitä mitenkään muuten voi ajatella. Muutenkin, prioriteettien on oltava nyt ihan muualla kuin mussa tai siinä.

Ja silti. Tai just siks. En vittu tiedä. Hajoaa pää.

Myrskyää

"And the wind blows through my heart, shivers me one last time..."

Parin sadan kilometrin päässä tuulee, ja aallot lyö edelleen tänne asti. Vaikka sen tiesinkin, että näin se tulee olemaan, tavalla tai toisella, omistakin valinnoista johtuen, niin silti - mielessä myrsky taas.

Hyvää syntymäpäivää mulle vaan. Prkl.

Tulee muuten tasan vuosi tänään siitä, kun tää kaikki hulluus rupes mulle oikeen todenteolla valkenemaan. Tää koko blogi, ne harvat merkinnät, ne on pelkkää pahoinvointia vaan. Vuosi on pitkä aika. Ja edelleen olen samassa seitissä. Aika karua.

Paskabiisi...

...mutta mitkä sanat. Huihui.

Koska ettei tuu väärää kuvaa, että mä olisin kaikessa aina ollut vaan viaton uhri, joka nyt suuresti kärsii ja kituu (niinkuin tekee), niin korjataan se käsitys. Aika umpihulluhan mäkin olen. Kirjotetaan siitä paremmalla ajalla. Sitä kuvaamaan noi sanat tossa. Vois olla musta kirjotettu. Apulannan Toni, sen tarttee kans olla kokenu yhtä ja toista elämässään, kun miettii mitä kaikkee se on kirjaillu.



Odottaa edessä
se miltä pelastettu on
Merkit tunnistaa
ennestään

Niihin hakeutuu
jotka tekee sen
saman haavan kuin
ensimmäinen

Missä päättyy kauneus
ja alkaa riippuvuus
Ne huomaamatta toistensa
ihoihin pukeutuu

Luuhun asti on
tehnyt työnsä aurinko
Kaunis, armoton
hiiltä suudelman perintö

Kun mieli harhautuu
nautinnon toivossa
niin kuinka pettävä
kokeminen onkaan

Tulikaan ei saa
koskaan tarpeekseen
jos sille riittää vaan
jotain mikä palaa

Luuhun asti on
tehnyt työnsä aurinko
Kaunis, armoton
hiiltä suudelman perintö

Eikä vielä ole edes ilta
Eikä vielä ole edes ilta

Aseesi riisuu mut aseista
eikä mulla ole millä taistella
Isket vaan oikeella hetkellä
muuten olisin vahva

Mut mä uskon että voitan lopulta
sillä minulla on suunnitelma
Terä tiukasti luiden välissä
kädestäsi kirpoaa kahva

Luuhun asti on
tehnyt työnsä aurinko
kaunis, armoton
hiiltä suudelman perintö

Luuhun asti on
eikä vielä ole edes ilta
Kaunis, armoton
eikä vielä ole edes ilta

Kipu

"Kipua, pelkää en, siedän sitä, tiedän sen..."



Onhan elämässä ollut paljonkin kipua aikaisemmin. Aina kun ihmisiä on menettänyt, unelmia on murskautunut, on saanut huonoja uutisia, on joutunut silmäkkäin sen kanssa. Suhteista olen joutunut selviämään kolme kertaa. Kun sydänsurun oli ekan kerran joutunut potemaan ja siitä selvis, niin ne kaksi muuta kertaa oli omassa kamaluudessaan kuitenkin helpompia; mä tiesin, että selveisin. Että vaikka tuntui välillä, etten, niin TIESIN koko aika, että siitä kivusta huolimatta, sen rypemisen jälkeen, mä tulisin taas kuntoon. Se tieto antoi kärsivällisyyttä odottaa. Antoi uskoa jaksaa vaan surra ne surut suremalla.

Nyt on erilaista. Mä olen tän kivun kanssa jotenkin ihan ansassa. Edelleen mä kyllä tiedän, että aika vaan tän mun kivun voi parantaa ja monen monta vuodatettua kyyneltä. Mutta. Se miksi mä en tiedä, miten tästä paranen tällä kertaa, on se, että mulla ei oo vaan mun kipu. Mä kannan sitä sen toisenkin kipua koko aika mukanani.

Mulla on lukematon määrä ihan faktaa, miksi mitenkään muuten ei asiat voi ollakaan. Järkisyillä perustellen mun pitäis vihata sitä ihmistä. Mutta mä en pysty olemaan edes vihainen. Osa tästä kivusta johtuu mulle tehdyistä asioista, henkisistä ja fyysisistä. Jotta mä saisin niitä käsiteltyä, niin kai mun pitäs oikeesti tuntea antipatiaa ne tehnyttä ihmistä kohtaan.

Ei mene niin. Kun joku, joka tietää murto-osan kaikesta siitä negatiivisesta yrittää lohduttaa mua, että parempihan se näin on, ettei oo muutenkaan tajunnut, miksi annoin mahdollisuuksia uusiks ja uusiks, niin mä sanon joo, niinpä. Enhän mä halua pakkopaitaan ja lepositeisiin, jonne eittämättä päätyisin, jos huutaisin, niinkuin sydämen tekis mieli: "EI SE OLE SEN VIKA!!" Järki on kyllä kaikkien muitten kaa samaa mieltä.

On mulle sanottu, ettei kukaan voi niin paljon rakastaa... Ai eikö? Mä olen eri mieltä. Just sen takia, että sillä on se tuska. Sellasenaan. Ei kai ketään voi oikeesti edes rakastaa, ellei se oo sitten just kaikkinensa.

Se oli multa kyllä varmaan yltiöpäistä olettaa, että mä jaksaisin sen toisenkin kivun kantaa, edes osaksi. Varsinkin kun se kaikki meni ja menee edelleen mun omalla kustannuksella. Mutta en tiedä, voiko sille sitte mitään; on niin paha olla sen toisen puolestakin, että kaikki tää kietoutuu ihan hirveäksi solmuksi omaa surua ja kipua, sen toisen kipua ja ahdistusta, syyllisyyttä ja epätoivoa. Voiko tällasia solmuja edes avata? En tiedä.

"Onko meistä toisiamme silmiin katsomaan?" Tuskin on.

Tears again

Kaupassa käydessä tuli taas itku. Ei uutisarvoa sinällään tolla, mulle tulee nykyään itku ihan kaikesta, vaikka kun mun koira sanoo mulle kurr kurr ja heiluttaa häntää, jos ajatuskaaviot yhdistyy silleen sopivalla tavalla. Kaupassa näköpiiriin osu nuori isä pikkusen poikansa kanssa, arviolta joku kaksvuotias. Ne taitto matkaa pullonpanttausautomaatille. Poika halus välttämättä kävellä ite ja isän isot askeleet myötäs sen pienen vauhtia. Tai hitautta. Ja se oli selkeesti niitten yhteinen juttu, kun ne panttas sitte vihdoin niitä pulloja siinä. Se isä oli niin jotenki ylpee ja välittävä ja läsnä sille pojalle ja se poika taas pollee ittestään, kun osas ja kuitenki niin luottavainen juuri siihen isään. Ja haleista päätellen ne niin tykkäs toisistaan.

Ei taida mulle olla asiat noin. Nyt ainaki siltä niin vaikuttaa. Parhaansa tarttee vaan tehdä... Ja sitten ne kyynelet jo valukin.

Enkeli?

Emmä usko enkeleihin. Tohon edelliseen postaukseen viitaten. Tahtoisin uskoa kyllä. Vieläkin.

En tarkota tässä niinkun en tossa edellisessäkään noita taivaan enkeleitä. Se on eri pohdinta uskonko niihin vai ei ja miks. Tarkotan ihmisiä. Ihmisiä, jotka on elämän enkeleitä. Silloin, kun on vaikeeta ja silloin, kun on kivaa. Mä luulin, että mulla oli sellanen ihminen. Ei ollu.

En tiiä, uskonko enää ihmisiin. Sellanen kauhee ajatus on riivannut mua tänään. Kyllä mä tiedän, että hyviä ihmisiä on. Paljonkin. Munkin elämässä. Mutta jos ite on ihan evvk, niinkuin mä nyt olen, niin en pysty olemaan sellanen, että muhun voi uskoa. Ihmisenä ja enkelinä. "Enkelisuhde" menee aina molempiin suuntiin. Ja mä olen ihan tyhjä.

Edellisestä postauksesta nämäkin: Henkinen voima. Non-existent. Apu ja tuki toisilta. Saisin kyllä, mutta mä olen hyväksikäyttäjätasolla; emmä pysty antamaan takasin. Eli en siis pysty ottamaan kauheesti vastaan. Ja ainoa mikä on varma, on se, että selvittävä on.

Yksin siis. Mä en ole ikinä ollut näin yksin.



Mä en jaksa kohta enää. Yhtään mitään. En tätä kipua, en tätä tyhjyyttä, en tätä, että mä en löydä enää itteäni. En jaksa olla surullinen. En jaksa itkeä "koko aika" - kyynelillä tai ilman. En jaksa muistoja, en jaksa unia, en jaksa itseäni. En jaksa sitä, että mä en ole iloinen mistään. En jaksa.

Mä koitan jaksaa toivoa ja uskoa, että se apu mitä saan - että se auttaa. Ainoo toivo. :(

Enkeli

¨

"Here I am, will you send me an angel."

Tarvisin todella. Hetkinä, kun meinaan musertua pelkoihin ja ahdistukseen ja suruun. Sillon tuntuu, että mut on enkelit ihan täysin hylänneet. Välillä sitten taas ajattelee, että ehkä se kaiken tapahtuneen jälkeen onkin niin, että joku enkeli musta edelleen pitääkin huolta. Että ylipäätään tässä vielä olen.

Niin tai näin, ton miettiminen on tavallaan turhaa. Varmaa on vaan se, että sen enkelin tai enkeleitä tulen montaa kertaa tarviimaan vierelleni tässä näin. Olkoon se enkeli sitten oma henkinen voima tai apu ja tuki muualta tai oikeestaan varmaan yhdistelmä molemmista. Huh.

Mesemarttyyrit

Joskus syksyllä rakkaan frendin kanssa käyty mesekeskustelunpätkä:


Frendi ja vittu tä mun valitus onki SUPER RASITTAVAA

Frendi nyt en vaan enää valita.. ite oon tän valinnu

LBW valittaa pitää oikeesti sillo ku siltä tuntuu

LBW ja ehkä se mies on sellanen mille pitää alleviivatusti sanoa ne asiat kun mättää... aika monet on sellasia ´

LBW koska jos ja kun ne ei vaan tajua ni kerää ite sitä marttyyriutta sisäänsä....

LBW vaikka se kuinka oliski perseestä että kaikki täytyy sanoa

Frendi mut täs alkaa ittee vituttaa tä oma valitus.... ku tää nyt vaan on näin...

LBW sama siinä jos ei valita vaiks siltä tuntuu

LBW sinne ne jää sisälle ja sitte onki yht'äkkii ihan rikki kaikesta ku ne vaan vyöryy yli

LBW mut kuten puhuttiin aikasemmin ni tiedän että valituski vituttaa

LBW just kun ei saa valittaa jne, toi kasvatus sellanen

Frendi heheeee... ihan kokemuksesta puhut... kuulostaa sille :D

LBW no puhunki kokemuksesta :D

LBW sit se on niinki että muille on viel kaiken lisäks helpompi sanoa että tee niin ja näin älä noin, kuin elää ite sen mukaan...

Frendi tulee taas se tunne et sä oot oikeesti TÄYDELLINEN tos suhtees ku osaat pohtii ja funtsii ihan MIELETTÖMÄN MONELTA KANTILTA KAIKKEEEE

Frendi :)

LBW :D

LBW no kiitos siis of koos

LBW mutta mitä hyötyä mulle siitä on?

LBW ittelleni siis?

LBW ei mitn ainakaan toistaseks tuntuu vähän!! :D

Frendi marttyyri!!!!

LBW OLEN!!!!!!!!!!

LBW mut hyvä oikeesti tietty jos voi pohtia asioita silleen että vaiks sulle on siitä hyötyä tai ees lohtuu

LBW ehkä se on niin että ajatus tulee ensin ja sitte
ohjaa tekemistä pikkuhiljaa sinne oikeeseen suuntaan? Niin ne väittää...

Frendi *taputtaa* Niin just!

LBW sittehän täs on viel vaiks kuin paljo toivoo :)


Marttyyrius on suolesta. Kyllä. Mutta kuinka paljon olisikaan jäänyt hyviäkin juttuja tapahtumatta, jos oisin ollut antamatta mahdollisuuksia? Paljon, melkein kaikki, väittäisin. Mutta toisaalta; mahdollisuuksia mihin - siihen, että mun rajoja voi moukaroida aina vaan tunnistamattomampaan suuntaan? Ja sitten siitä lopputulemana arvostaa mua aina vaan vähemmän. Äh, en vaan osaa. Enkä tajua.

Toi frendikin, se nyt sitten eroaa. Se lopetti marttyroinnin. Good for her.

Let me

"Come, let me love you. Let me give my life to you."



I did anyway.

Vanha kauppalappu

Tarotkortti Kuolema, radikaalin ulkoisen muutoksen kortti:
"Vanhojen suhteiden on päätyttävä. Pienikin halu tarrautua vanhaan tekee kuolemasta kiduttavampaa. Irtipäästäminen vapauttaa sinut. Hermann Hesse käskee meitä antamaan itsemme pudota. Kun kieltäytyy kaikesta tuesta ja kuuntelee sydämen opasta voittaa kaiken. Kun päästää irti, ei ole enää pelkoa eikä vaaraa. Ole valmis tekemään tarvittavat muutokset. Hyväksy tuska, joka seuraa vanhan menettämisestä."

Menneen viikon keskiviikkona mun oli koettava pieni kuolema. Pisteen laittaminen on nyt ylipäätään mahdollista. Vanha kauppalappu hanskalokerossa, jonka viimenen ranskalainen viiva oli: Koirille luut. Hengitys melkein salpautui tuskasta ja ahdistuksesta. Se kertoo, että mä edelleen vaan tahtoisin takertua siihen, jolla ei sille toiselle ollut ollenkaan samalla lailla väliä. Koska mä oikeen kunnolla putoan? Mä haluaisin jo.

Suru

Liittyy tähänkin.

Jos, jos ja jos. :(

Sinisilmäinen

Illalla ennenkuin nukahdin rupesin miettimään, että missä helvetin kuplassa mä olen elänyt elämääni näihin viime vuosiin asti. Kun nyt tuntuu, että joka ainoalla ihmisellä, jonka kanssa olen tekemisissä, on takanaan tai menossa kovinkin epätasapainosia ihmissuhteita: riippuvuuksia, väkivaltaa, uskottomuutta, mielenterveysongelmia, rikoksia. Ja sellasta kaikkee pientä ja "kivaa".

Oikeesti, ei jotenkin ollut osa mun maailmaa, että noi kaikkihan on tässä maailmassa selvästi ihan liian tavallista. Tietty tiedostin, että kaikkea shittiä on olemassa, mutta että JOKA AINOA mun vähänki parempi ystävä? Ja että ne jotenkin läheisesti liittyis muhunkin? Nounou. (Talk about denial; alkkisisän tytär, ihan naurattaa.) Syy mun tajunnanvajauteen johtuu varmaan kyllä siitä, että oon kulkenut jotkut naiiviuslaput liian sinisillä silmilläni. Tai sitten ystävyssuhteet on vaan muotoutunut sellasiksi, että samankaltaset ihmiset ajautuu yhteen. Rikkinäisethän vetää toisiaan puoleensa.

Ja joo, epävakaista epävakain minä. Eihän mun pitänyt tänne kirjottaa. Hah. No emmä paljoo silleen sit kuitenkaan.

Rikki

Kahdeksan kuukautta siitä, kun viimeksi tänne kirjottelin. Sinä aikana menin ihan tosi, tosi rikki.

Siitä en pysty kirjottamaan vielä. Tuskin sitä tänne tulen tekemäänkään. Uusi blogi samoista syistä kuin tääkin perustettiin, sitten joskus jonnekin ehkä, jos siltä rupee tuntumaan.

Biisien sanotukset viiltää joskus kovaakin, sinne sisuksiin, mikä särkyi niin pahasti. Täältä blogista on hetkeen ainakaan turha etsiä mitään muuta sisältöä kuin biisejä, niitten sanoja tai linkkejä. Niitä sellasia, jotka viiltää, joihin samaistuu, joitten takia tulee itku.

Eka olkoon Sir Elwoodin Hiljaiset Värit: Perunamaa