What If?

Kun mä ajan jonnekin, liian kovaa niinkuin useinmiten, tulee joskus sellasia "What If?" -fläsäreitä päähän. "Mitä jos menetän auton hallinnan nyt ja syöksyn tieltä ja joudun vesiliirtoon ja törmään betoniporsaaseen ja tulee mustaa jäätä ja jarrut ei pidä ja jiiänee." Niin, mitä jos. No, mä ehkä kuolen sitten tai käy muuten vaan tosi, tosi pahasti. Se saa aina hetkeksi pienen ahdistuksen aikaan, nyrkit kiristymään ratin ympärillä ja kaasujalan kevenemään. Kunnes sitten ei ne ajatukset vaivaa vauhtia enää ollenkaan ja taas mennään.

Mun alitajunta on ruvennut leikkimään "What If?" -leikkejä nyt ihan ittekseenkin. Unissa ja valveilla. Olis voinut käydä tosi, tosi pahasti. Kuolema nyt ehkä on liioteltua, mutta - ei sekään inhorealistisesti ajateltuna mahdotonta olis ollut. Kun mieli heittää "Mitä jossit" mun naamalle, tulee niin paha olla. Liikenneonnettomuusfläsäreistä johtuva ahdistus on hyttysen paskan kokoinen verratessa. (*)

Ajaessa mä edes hetkeksi helppaan kaasusta ja hiljennän vauhtia. Näiden välähdysten välkkyessä mä puren hampaita yhteen, olen aktiivisesti ajattelematta asiaa, haalin ittelleni hirveesti tekemistä ettei tarvi ajatella yhtään mitään. Ja, sokerina pohjalla, tunnen syyllisyydentuntoja toisen osapuolen puolesta. Hengissähän tässä kuitenkin ollaan, joten turha tollasia alitajuntoja on edes kuunnella... Jep jep.

Mitä se kertoo musta? Liian vähän omaa tahtoa? Liikaa tahtoa vaan yrittää pitää lupauksensa? Liian vähän itsekunnioitusta? Itsetuhoinen? Läheisriippuvainen? Säälittävä? Kunnioitettava? Marttyyri?

"Too much love will kill you." (Brian May)

Perhaps. Possibly. Maybe.

Miten vaan, ahdistaa oikeesti ihan perkeleesti, vaikkei se musta päälle näy ollenkaan.




(*) Otin vähän fyysistä hittiä.