Maaliskuu oli ja meni.
Mä syöksyin sen aikana päätä pahkaa ihan sinne kivipohjalle asti mun elämässä, taas kerran. Kaikki on vituillaan. Mä sain potkut, ihan ansaitusti. Mä joudun taas kerran myöntämään ittelleni, että mä olen edelleen ihan perkeleen hukassa ja tää mun elämä on vaan tällasta eteenpäin haparointia. Tuuliajolla. Suuntaa näyttää majakka, jota oikeesti ei ole. Sydän ei ole ehkä särki, mutta sitä särkee koko ajan. Miksen mä voi sitäkin myöntää ittelleni, että se on särkynyt? En vaan voi.
Kaikki on sumua. Ehkä siksi, että kattelen kaikkea kyyneleitten läpi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti