What If?

Kun mä ajan jonnekin, liian kovaa niinkuin useinmiten, tulee joskus sellasia "What If?" -fläsäreitä päähän. "Mitä jos menetän auton hallinnan nyt ja syöksyn tieltä ja joudun vesiliirtoon ja törmään betoniporsaaseen ja tulee mustaa jäätä ja jarrut ei pidä ja jiiänee." Niin, mitä jos. No, mä ehkä kuolen sitten tai käy muuten vaan tosi, tosi pahasti. Se saa aina hetkeksi pienen ahdistuksen aikaan, nyrkit kiristymään ratin ympärillä ja kaasujalan kevenemään. Kunnes sitten ei ne ajatukset vaivaa vauhtia enää ollenkaan ja taas mennään.

Mun alitajunta on ruvennut leikkimään "What If?" -leikkejä nyt ihan ittekseenkin. Unissa ja valveilla. Olis voinut käydä tosi, tosi pahasti. Kuolema nyt ehkä on liioteltua, mutta - ei sekään inhorealistisesti ajateltuna mahdotonta olis ollut. Kun mieli heittää "Mitä jossit" mun naamalle, tulee niin paha olla. Liikenneonnettomuusfläsäreistä johtuva ahdistus on hyttysen paskan kokoinen verratessa. (*)

Ajaessa mä edes hetkeksi helppaan kaasusta ja hiljennän vauhtia. Näiden välähdysten välkkyessä mä puren hampaita yhteen, olen aktiivisesti ajattelematta asiaa, haalin ittelleni hirveesti tekemistä ettei tarvi ajatella yhtään mitään. Ja, sokerina pohjalla, tunnen syyllisyydentuntoja toisen osapuolen puolesta. Hengissähän tässä kuitenkin ollaan, joten turha tollasia alitajuntoja on edes kuunnella... Jep jep.

Mitä se kertoo musta? Liian vähän omaa tahtoa? Liikaa tahtoa vaan yrittää pitää lupauksensa? Liian vähän itsekunnioitusta? Itsetuhoinen? Läheisriippuvainen? Säälittävä? Kunnioitettava? Marttyyri?

"Too much love will kill you." (Brian May)

Perhaps. Possibly. Maybe.

Miten vaan, ahdistaa oikeesti ihan perkeleesti, vaikkei se musta päälle näy ollenkaan.




(*) Otin vähän fyysistä hittiä.

Tekstareita miehiltä

Yksi kertoo, että on kova huoli, että mitä kuuluu, kun ei mitään kuulu. Olenko ok, kertoisin edes sen verran.

Toinen sanoo, että olen ansainnut kaiken hyvän mitä mun tielleni tulee, koska olen just sellanen kuin olen. Ja että tajuisin nyt, että musta välitetään.

Kolmas sanoo, että olen pelkuri, luuseri ja petturi.

Saatte itteksenne ratkaista yhtälön, että keitä kahta mä olen kohdellut kuin paskaa, ja ketä kohtaan oon sitte taas antanu kaikkeni ja vähän yli resurssienkin. Ja että mikä sanoma mun takaraivossa jyskyttää.

Mä kyllä oikeesti tarviin varmaan apua. Mun tiedostava minä kyllä tajuaa missä mennään. Että helvetti helvetti helvetti, takerru vaan syytöksiin ja solvauksiin ja voit edelleenkin näin paskasti. Pliis tunteet, kuunnelkaa järjen ääntä ja tajutkaa tekin!

Viisi riviä. Kaikki.

Kun kärsin ja kaipasin
ja tahdoin rakastaa
en tiennyt vielä
miten kärsii ja kaipaa se
joka tahtomattaan rakastaa

- Tommy Tabermann

The Rock Bottom

Maaliskuu oli ja meni.

Mä syöksyin sen aikana päätä pahkaa ihan sinne kivipohjalle asti mun elämässä, taas kerran. Kaikki on vituillaan. Mä sain potkut, ihan ansaitusti. Mä joudun taas kerran myöntämään ittelleni, että mä olen edelleen ihan perkeleen hukassa ja tää mun elämä on vaan tällasta eteenpäin haparointia. Tuuliajolla. Suuntaa näyttää majakka, jota oikeesti ei ole. Sydän ei ole ehkä särki, mutta sitä särkee koko ajan. Miksen mä voi sitäkin myöntää ittelleni, että se on särkynyt? En vaan voi.

Kaikki on sumua. Ehkä siksi, että kattelen kaikkea kyyneleitten läpi.