Hyvää Vappua

Se oli taas vappu. Kevään saapumisen juhla, jos ei mitään aatetta halua tähän juhlaan sisällyttää.

Ihana ilma, tuntuu jo ihan kesältä. Iloisia ihmisiä ympäriinsä, hymyjä ja nauruja. Skumppaa Kaivarissa. Hyväntuulista pälpätystä niistä ja näistä. Ja kysymys, että itketkö sä, mitä mitä? "No en tiettykään, se on varmaan toi siitepölyallergia, kun pistää silmät vuotamaan."

Päälle liimattu ilo ei tunkenut sisuksiin asti, ei tälläkään kertaa. Silti ihan ok, että lähdin liikkeelle kuitenkin, vaikka oli sellanen olo, että hautautuis vain neljän seinän sisälle. Elämä menee omaa tahtiaan eteenpäin, oon mä sitten messissä tai en.

Enkä oo vielä aatellut jättäytyä kyydistä. Koko viime vuoden jankkasin siellä vanhassa blogissani useampaankin otteeseen, että mä haluan X:n mun elämään, koska se on niin ainutlaatuinen ihminen sen antaessa ajatuksia mulle musta ja elämästä ja avaimia mun oman pääkopan kunnossapitoon. Nyt on se aika todistaa mulle, ei kenellekään muulle tällä kertaa, että noi asiat mistä sitä ylistin, ei ole mun osalta sittenkin pelkkää sanahelinää. Sisäistää ja soveltaa. Uskoa itteensä.

What If?

Kun mä ajan jonnekin, liian kovaa niinkuin useinmiten, tulee joskus sellasia "What If?" -fläsäreitä päähän. "Mitä jos menetän auton hallinnan nyt ja syöksyn tieltä ja joudun vesiliirtoon ja törmään betoniporsaaseen ja tulee mustaa jäätä ja jarrut ei pidä ja jiiänee." Niin, mitä jos. No, mä ehkä kuolen sitten tai käy muuten vaan tosi, tosi pahasti. Se saa aina hetkeksi pienen ahdistuksen aikaan, nyrkit kiristymään ratin ympärillä ja kaasujalan kevenemään. Kunnes sitten ei ne ajatukset vaivaa vauhtia enää ollenkaan ja taas mennään.

Mun alitajunta on ruvennut leikkimään "What If?" -leikkejä nyt ihan ittekseenkin. Unissa ja valveilla. Olis voinut käydä tosi, tosi pahasti. Kuolema nyt ehkä on liioteltua, mutta - ei sekään inhorealistisesti ajateltuna mahdotonta olis ollut. Kun mieli heittää "Mitä jossit" mun naamalle, tulee niin paha olla. Liikenneonnettomuusfläsäreistä johtuva ahdistus on hyttysen paskan kokoinen verratessa. (*)

Ajaessa mä edes hetkeksi helppaan kaasusta ja hiljennän vauhtia. Näiden välähdysten välkkyessä mä puren hampaita yhteen, olen aktiivisesti ajattelematta asiaa, haalin ittelleni hirveesti tekemistä ettei tarvi ajatella yhtään mitään. Ja, sokerina pohjalla, tunnen syyllisyydentuntoja toisen osapuolen puolesta. Hengissähän tässä kuitenkin ollaan, joten turha tollasia alitajuntoja on edes kuunnella... Jep jep.

Mitä se kertoo musta? Liian vähän omaa tahtoa? Liikaa tahtoa vaan yrittää pitää lupauksensa? Liian vähän itsekunnioitusta? Itsetuhoinen? Läheisriippuvainen? Säälittävä? Kunnioitettava? Marttyyri?

"Too much love will kill you." (Brian May)

Perhaps. Possibly. Maybe.

Miten vaan, ahdistaa oikeesti ihan perkeleesti, vaikkei se musta päälle näy ollenkaan.




(*) Otin vähän fyysistä hittiä.

Tekstareita miehiltä

Yksi kertoo, että on kova huoli, että mitä kuuluu, kun ei mitään kuulu. Olenko ok, kertoisin edes sen verran.

Toinen sanoo, että olen ansainnut kaiken hyvän mitä mun tielleni tulee, koska olen just sellanen kuin olen. Ja että tajuisin nyt, että musta välitetään.

Kolmas sanoo, että olen pelkuri, luuseri ja petturi.

Saatte itteksenne ratkaista yhtälön, että keitä kahta mä olen kohdellut kuin paskaa, ja ketä kohtaan oon sitte taas antanu kaikkeni ja vähän yli resurssienkin. Ja että mikä sanoma mun takaraivossa jyskyttää.

Mä kyllä oikeesti tarviin varmaan apua. Mun tiedostava minä kyllä tajuaa missä mennään. Että helvetti helvetti helvetti, takerru vaan syytöksiin ja solvauksiin ja voit edelleenkin näin paskasti. Pliis tunteet, kuunnelkaa järjen ääntä ja tajutkaa tekin!

Viisi riviä. Kaikki.

Kun kärsin ja kaipasin
ja tahdoin rakastaa
en tiennyt vielä
miten kärsii ja kaipaa se
joka tahtomattaan rakastaa

- Tommy Tabermann

The Rock Bottom

Maaliskuu oli ja meni.

Mä syöksyin sen aikana päätä pahkaa ihan sinne kivipohjalle asti mun elämässä, taas kerran. Kaikki on vituillaan. Mä sain potkut, ihan ansaitusti. Mä joudun taas kerran myöntämään ittelleni, että mä olen edelleen ihan perkeleen hukassa ja tää mun elämä on vaan tällasta eteenpäin haparointia. Tuuliajolla. Suuntaa näyttää majakka, jota oikeesti ei ole. Sydän ei ole ehkä särki, mutta sitä särkee koko ajan. Miksen mä voi sitäkin myöntää ittelleni, että se on särkynyt? En vaan voi.

Kaikki on sumua. Ehkä siksi, että kattelen kaikkea kyyneleitten läpi.

Prkl

Voi perkeleen helvetin perkeleen saatanan v*ttu.

Ei ny just muuta. Mokasin.

Suru tahtoo sua

...se tahtoo sinuun rakastua (Dingo).

Meinaa apatia iskeä sittenkin ylle. Siis tosta välirikosta. Jos kaikki ois ok, olisin nyt sen X:n luona Tampereella. Kuten nyt kuukaudesta toiseen olen miltei joka viikonloppu ollut syyskuusta eteenpäin. Olis ollut hauskaa ja olis tullut taas paskaa niskaan, ainahan sitä on viime aikoina tullut. Ton paskan takia mä hoen ittelleni mantraa, että ainakin pikkunen hajurako on hyvästä vaan, jossei sitten se lopullinen good bye. Ja järki kyllä tukee tätä ihan kybällä, ei sillä. Mutta tunne, se ikävöi sen hauskan ja hyvän ja läheisen perään just nyt kun pitkästä aikaa on "pakotettu" viettämään koti-iltaa ihan omassa seurassaan.

Ikkunan alla tossa loskapaskapimeydessä täysillä laulava seonnut talitintti, se onneks jaksaa muistuttaa, että kevät on tulossa. Ja kevät, se on mun Power Trip -aikaa. Kyl tää tästä. Edistystä on kait se, että kyynelittä olen ollut break upin takia tänään.

Ehkä mä oikeesti alankin olla kypsä sille erolle, jota en halunnut koskaan tulevaksi?

Another Try

Takasin bloggaamassa. Uudessa blogissa, niinkuin lupailinkin.

Olen siis PieniSuuriNainen, jonka Peili särkyi. Hehe, olen ovela, enkä käytä vanhoja nimiäni, en mulle kirjoittajana, enkä vanhalle blogille. Josko se pitäisi "vakoojat" loitolla, ja mä saisin vuodattaa sydämeni kyllyydestä just niinku se on. Uudet ja vanhat lukijat, taustat löytyy siis tuolta linkin takaa.

Ei edes ton vanhan blogin "miespuolinen pääosannäyttelijä", se Äällä alkavalla salanimellä siellä kutsuttu, saa nyt tietää tän blogin osotetta. Sieltähän se lähti kiertoon ja pakotti mut loppujen lopuksi pistämään vanhan telakalle. Olkoon se herra tässä blogissa ihan vaan X. Niin kauan kuin siitä on tarvis kirjottaa.

Eilen meni taas välit poikki. Kolmannen kerran. Kolmas kerta toden sanoo, vai miten se menikään. No. Katotaan nyt, en mä kyllä usko oikeesti, että tää tässäkään on, mutta mun yli ei enää kävellä.

Surullinen, mutta ihmeen rauhallinen fiilis. Tulkaa lukemaan mitä ja miksi tapahtui, kun alan kirjoittaa.

Nyt töihin.